600:n vuoden jetlag

Se tunne, kun ajat autolla tuiki tavallista maantietä ja tunnet samalla, ettei sinun pitäisi olla täällä ja tässä ajassa laisinkaan. Olet jossakin vieraassa tulevaisuudessa, jossa ihmiset liikkuvat itsekseen kulkevilla vaunuillaan, tiet ja kadut ovat leveitä ja päällystetty jollakin oudon tasaisella mustalla aineella. Kaupunki, jonka läpi matkaamme on täynnä toinen toistaan suurempia linnoja ja torneja. Nelikulmaisia torneja, joissa ikkuna-aukot yltävät maahan asti. Outoa ja pelottavaa. Kaduilla ja kujilla on kaikilla omat nimensä, jotka on hakattu laattoihin seisomaan risteyksiin. Erilaiset sanat ja numerot värittävät teiden pientareita ja vaunuihin kuuluu vain hurinaa ja suhinaa, mutta ei ihmisten, eläintein tai metsän ääntä.

Mietin mitä vain syödä, miten nukun ja kenelle uskallan puhua? Mikä kaikki on vaarallista ja mihin voin luottaa? Olo on orpo ja yksinäinen. Tyhjä. Tunnettu maailma on jäänyt taaksemme. Meidän on pakko löytää täältä majapaikka ja turva, johon käpertyä piiloon.  

Olimme palaamassa lyhyeltä, kolmen päivän visiitiltä Suomen keskiaikaseuran kesäleiriltä, Nuijasodasta. Leiri itsessään kesti 10 päivää, joten oma aikahyppymme jäi suhteellisen lyhyeksi. Silti tuona aikana mieli siirtyi ajassa taakse ja vieraan maailman asiat alkoivat kadota ajatuksista. Siirtyminen keskiaikaan sujuu usein hyvinkin helposti. Jo pelkkä pukeutuminen luo itselle tunteen ajassa siirtymisestä ja tämän jälkeen tuoksut, maut ja äänet vahvistavat tunnetta. Kun kaikki ihmiset ympärilläsi tuntevat ja toimivat samoin sekä muuttavat puheensakin tähän tuttuun aikaan, vieraan maailman asiat häipyvät näkyvistä ja maisemaankin ilmaantuu keskiaikaisia rakenteita on, kuin kotiin palaisi. Aikaan, jossa huolet olivat toisia, maisemat lähellä, asiat tuttuja ja turvallisia. Elämä yksinkertaisen selkeää. Toisin on sitten tulevaisuuteen paluun laita. Ottaa pitkän tovin, että muistaa kaikki tekniset jutut, kiellot ja rajoitukset sekä ymmärtää liikennettä ja yhteiskunnan toimintaa.

600 vuotta on aikamoinen aikahyppy kumpaankin suuntaan, mutta menneeseen, tunnettuun maailmaan se onnistuu, kuin Merlinin sauvaa heilauttamalla.

Kaksi puhetta Halsualla

 "Hyvät ystävät." aloitin puheeni Halsuan Käpyhovissa lauantaina 6.7.2024. 

Oli onni ja kunnia toivottaa kaikki tervetulleiksi Helsingin Halsualaset ry:n 60-vuotisjuhlaan ja Juhla-Vehtarin julkaisutilaisuuteen. 

Silloin vietettiin Eino Leinon päivää. Päivä oli mitä sopivin yhdistyksen juhlalehden julkaisuun. Ei siksi, että Leino oli runoilija ja kirjailija ja taisipa olla näytelmäkriitikkokin. Hän oli myös sanomalehtimies, toimittaja ja suomalaisuusmies. Helsingin Halsualaiset ry ja sen Vehtari-lehti edustavat ja ovat edustaneet omalla tavallaan suomalaisuutta ja sitä kulttuuria, jota Leino oli aikanaan nostamassa esiin ja me nyt ylläpitämässä. 

Monesti, kun kerron kuuluvani Helsingin Halsualaisiin kysytään minulta, että miksi. Oletko Halsualta? Ja lyhyen selostuksen jälkeen tiedustellaan mitä halsualaisuus on Helsingissä, satojen kilometrien päässä keskiseltä Pohjanmaalta. Vertaan mielelläni tilannetta Amerikan suomalaisiin, jotka muistelevat omaa tai esivanhempien maata. Kaikkea Suomeen tai suomalaisuuteen kuuluvaa ei voi toisintaa Amerikassa, mutta siitä voidaan nostaa esiin tärkeimpiä seikkoja. Niitä, jotka tekevät suomalaisista juurista niin hienot ja arvostettavat. Niitä, jotka tekevät vielä neljännenkin polven amerikkalaisista suomalaisia. Samoin on halsualaisuuden kanssa. Emme elä sitä todellisuutta, joka Halsualla vallitsee nyt tai isovanhempiemme aikaan. Mekin nostamme esille muutamia keskeisiä seikkoja. Niitä, jotka olemme perineet halsualaisilta vanhemmiltamme. Minä isältäni.

Pidin puhetta Halsuan raviradan, Käpylän reunalla. Radan keskellä on aina ollut pesäpallokenttä ja vierellä tanssilava. Nämä kolme edustavatkin hyvin halsualaisuuden ytimiä, hevosia, pesäpalloa ja musiikkia. Näistä musiikki on kannatellut minunkin elämääni. On vielä yksi seikka, joka ei suoraan näy, eikä sitä voi mennä turistina tuijottamaan, mutta sen voi aistia. Nähdä ja kuulla, kun kohdalle osuu. Se on talkoohenki. Henki, jolla Suomea on aikanaan raivattu ja rakennettu ja joka on monin paikoin täysin kadonnutta kansanperinnettä. Halsualla se on kuitenkin voimissaan ja kuvaa hyvin myös sitä henkeä, joka tekee halsualaisuudesta ja halsualaisista juurista omanlaisensa. Talkoohenki näkyy myös juuri julkaistussa Juhla-Vehtarissa. 

Aluksi yhdistykselle puuhattiin kirjamuotoista historiikkia, mutta erinäisten, yksittäisistä ihmisistä johtumattomien seikkojen vuoksi hanke kariutui. Niinpä pari aktiivista ja ahkeraa jäsentä heittivät ilmoille ajatuksen juhlalehdestä. Ja kun halsualaiset saavat vihiä jostakin, jota tehdään talkoilla on soppa valmis. Kirjoittajia oli tuota pikaa enemmän, kuin kohtuudella mahtui. Vain muutamassa kuukaudessa ideasta oli lehti jo taitossa ja painossa. Sitä on talkoohenki.

Saatoin puheenjohtajana vain kiitellä kaikkia kirjoittajia ja muuten lehden tekoon osallistuneita.

Sunnuntaiaamuna oli edessä Helsingin halsualaisten kirkkopyhä ja messu Halsuan kirkossa. Messun jälkeen seurakunta tarjosi kaikille lounaan. Kirkkopyhään liittyen oli seurakuntatalolla myös oma juhlansa. Juhlassa saimme kuulla useita puheita, runoja sekä Tertut-yhtyeen esittämänä paikallista pelimannimusiikkia. Viimeisenä Oton Lokakuun polkan, jota voinee verrata rock-puolen Paranoidiin. Kaikki sen tietää, mutta harva osaa kunnolla. Tertut osaavat.

Itse pääsin taas puheenjohtajana pitämään avauspuheen. Olikin ensimmäinen kerta, kun puhuin tilaisuudessa, joka painottuu uskoon ja kristillisyyteen. Olimme juuri saaneet osallistua messuun niin monen meistä kotikirkossa. Toisten meistä isien ja äitien kotikirkossa. Niin, kuin yhdistyksemme luo siltoja kotiseudun ja muualle muuttaneiden välille voi kirkkokin luoda siltoja. Oma uskonnollinen siltani Halsualle on vahva. Vaikka äitini oli uskonnollinen ihminen hänkin, toi isäni meille Halsualta sen evankelisen perustan, jolle oma uskoni on rakentunut. Yksinkertaiselle uskolle armosta ja pelastuksesta. 

Meillä uskonnon ja Kristillisen uskon näkyvin harjoittaminen on tapahtunut aina musiikin välityksellä ja moni läheisimmistä sävelmistäni onkin hengellisiä. Ja niin, kuin taitaa halsualainen tapa olla, ettei uskonnosta paljon huudella, vaan pidetään se piilossa omassa sydämessä on se minunkin tapa. Oli Isän tapa ja siitä kertonee yksi rakkaimmista lauluistanikin. 

Palatakseni siltoihin, loi kirkkopyhän messu itselleni sillan isäni ja oman lapsuuden kirkkoni välille. Onhan Halsuan kirkko isäni lapsuuden kirkko, jonka hän jätti Halsualta muuton vuoksi 12-vuotiaana taakseen. Minäkin jätin oman lapsuuden kirkon taakseni 12 vuotiaana, niin ikään perheen muuton vuoksi. Nyt osallistuin messuun isäni lapsuuden kirkossa, jossa saarnasi oman lapsuuden kirkkoni, Helsingin Paavalin nykyinen, halsualaissyntyinen kirkkoherra Kari Kanala. Muut eivät sitä voineet nähdä, mutta mielessäni nämä kaksi kirkkoa olivat hetken aikaa yksi ja sama kirkko.

Päätin puheeni lainaten kertosäettä siitä minulle rakkaasta laulusta, Kari Tikan Armolaulusta.

"Sillä armosta olemme pelastetut. 

Emme tekojemme kautta ettei kukaan kerskaisi. 

Se on Jumalan suuri lahja. 

Aamen."

Matkailua keskiajassa ja esi-isien mailla

Kirjoitin edellistä tekstiäni myöhään sunnuntai-iltana ja tuosta on kulunut kohta kaksi viikkoa. Maanantaina lähdimme kotiin ja itse aloin valmistella reissua Turun keskiaikatapahtumaan. Oli vähän ommeltavaa ja paljon suunniteltavaa. Lähtisimme liikkeelle varhain perjantaiaamuna ja ajaisimme lauantaina vielä yöksi saareen. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Maanantaiaamun koittaessa teltallamme oli ilmassa hienoista jännitystä. Toimisiko yhteydet ja ennen kaikkea riittäisikö sähkö? Marja aloitteli elämänsä ensimmäistä etätyöpäivää saaressa ja teltalla. Alun haparoinnin jälkeen paneelista alkoi virrata sähköä myös Marjan läppäriin ja kohta työ sujui, kun arkena muutenkin. Vain toisen näytön puuttuminen vaati hieman sopeutumista ja koneen viereen kynän ja vihkon korvaamaan Windowsin Notepadia. Marjan lopetellessa iltapäivällä töitään minä pakkasin tavaroita, jotka sitten nostelimme yhdessä autoon. Söimme vielä päivällisen ja suuntasimme kotiin.

Kolmen kotipäivän jälkeen oli edessä Keskiaikainen Turku -tapahtuma. Toki kotipäivät tiesivät Marjalle kolmea työpäivää omassa toimistossaan ja minulle edellisen reissun tavaroiden huoltamista. Käytännössä pyykin pesemistä. Puolet tiistaipäivästä vietin suunnitellusti terveyskeskuksessa, johon olin buukannut labrakokeet ja pari muuta sairaanhoitajan tapaamista. Kaikki tarvittavat ja vaaditut tutkimukset tuli hoidettua yhdellä kertaa. Viimeistelin viikon kuluessa myös sittemmin täysin epäonnistuneeksi osoittautuneen pellavaisen tunikani. Sen puran joskus alkutekijöihinsä ja teen aineksista jotakin muuta.

Turkuun siis lähdettiin perjantaiaamuna, Marjan otettua tuohon yhden lomapäivän tai en oikeastaan tiedä oliko tuo lomaa vai saldovapaata. Ihan sama minulle. 

Kotoa lähdimme periodivaatteet valmiiksi yllä ja jälleen kerran päädyimme huomion kohteeksi. Nyt bensamittarilla, jossa naapuritankilla ollut nainen pyyteli ensin anteeksi ja halusi sitten kertoa kuinka ihanat asut meillä oli yllämme. Tuo jaksoi hymyilyttää pitkälle. Kiitos hänelle.

Parin tunnin ajon jälkeen pysäköimme auton hotellin parkkiin ja lähdimme tallustelemaan läpi Turun, kaupungin vanhalle suurtorille. Edellisistä vuosista poiketen ei markkinakojuja näkynytkään jokivarressa, vaan kaikki olivat tiivisti torilla ja viereisessä puistossa. Kojut oli nopeasti käyty läpi ja havaittu, että rahat säästyvät johonkin muuhun, joka käytännössä tarkoitti syömistä ja juomista. Lopun päivää kiertelimme alueella tuttujen kanssa jutellen, kojuja vielä katsellen ja muutamia musiikkiesityksiä kuunnellen. Ja tietysti ruokaa ja juomaa etsien. Varsinkin juotava teki kauppansa lämpötilan huidellessa kolmen kympin kieppeillä ja jossakin tyynessä, aurinkoisessa nurkassa ehkä ylikin.

Iltaa istuimme kahden tuttavapariskunnan kanssa ja hotellille ennätimme vain muutamaa minuuttia ennen sateen alkamista. Sadetta jatkuikin sitten aamupuolelle yötä ja lauantai aukeni mukavan raikkaana ja selkeästi edellistä päivää viileämpänä. Myös tuuli oli virinnyt ja se teki olotilasta vieläkin paremman. Lauantain suunnitelmaan kuului yhden esitelmän ja usean musiikki ja tansiesityksen seuraaminen ja näin myös tapahtui. Esitelmä tai oikeastaan esittely koski Abo Vetus -museoon tehtyjä Turun suurtorin ja Aurajoen sillan keskiaikaisen ulkoasun mukaisia pienoismalleja. Ovat näkemisen arvoisia. Tehty perinteisellä tavalla käsin veistämällä 3D-printtauksen sijaan. Musiikillinen anti tuli käytyä läpi ja kaikki tapahtumassa esiintyät artistit ja yhtyeet kuultua. Oli siis aika lähteä paluumatkalle. Taktisesti pukeuduimme lauantaina ns. mundiksiin eli nykyaikaisiin vaatteisiin, jotka päällä on ehkä hieman mukavampi matkustaa autolla. Ja ei. Emme menneetkään saareen, vaan suoraan kotiin ja päätös oli järkevä. Kahden päivän tallustelut helteisellä mukulakivetyksellä veivät veronsa ja olimme kumpikin aivan puhki. Varsinkin jaloistamme. Sunnuntain lepo tuli tarpeeseen.

Marjalle maanantai tarkoitti taas työviikon alkua mutta minulle aikataulutettuja menoja. Ensiksi auto korjaamolle lyhyttä hitsisaumaa varten. Edellisviikon katsastus oli mennyt muuten kunnialla läpi, mutta pakoputken taaimmainen kannatin katkesi harmittavasti paria päivää ennen h-hetkeä ja se oli korjattava. Nyt siis voisi sanoa auton olevan katsastettu ja kunnossa. Ikäisekseen yllättävänkin hyvässä kunnossa. Lyhyt piipahdus kotiin ja auton nokka kohti Hyvinkäätä, jossa sijaitsee yksi lähiseudun parhaista kangaskaupoista. Lisää pellavaa ja satiinia varastoon. Sinänsä hauska sattuma, että myymälässä oli kanssani kolme muutakin asiakasta. Heillä listalla oli pellavaa ja villaa. Arvata saattaa, että me kaikki olimme historian elävöittäjiä. Asiakkaista siis neljä neljästä ja kaikki hankkimassa kankaita juuri periodivaatteisiin. Pitääpä katsella tulevissa tapahtumissa, josko tapaisin heidät uudelleen.

Viikko jatkui siis töiden ja käsitöiden merkeissä, kunnes perjantaina olisi lähtö Pohjanmaalle. Päivien kuluessa havaitsin olevani varsin uupunut ja päätinkin, että loppu loma otetaan rauhallisemmin ja keskitytään rentoutumiseen. Muutamia sovittuja menoja toki olisi, mutta karsisimme kaiken ei niin pakollisen. Joka tapauksessa nyt lähdettäisiin yhdelle reissulle. Minä pakkasin tavarat ja nostelin ne autoon sillä aikaa, kun Marja teki vielä viimeiset työtunnit ja sulki koneen. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä Kokkolan suuntaan ja Veteliin, jossa majapaikkamme sijaitsisi. 

Nyt on varhainen lauantai aamu ja katselen Halsuanjoen ylitse Sillanpään kylää, jossa esivanhempani asuivat koko 1800-luvun. En tarkkaan tiedä missä kohdin, mutta voin kuvitella, että molemmat Matit ja nuori Hjalmarikin ovat käyskennelleet täällä jokivarressa ja illan laskeutuessa katselleet samanlaisen usvan nousua joelle ja läheisille pelloille, kuten minäkin viime yönä.

Halsualle, jonne Salot täältä muuttivat ja jossa isäni ja isoisäni syntyivät lähdemme tuota pikaa. Siellä alkaa Helsingin Halusualaiset ry:n 60-vuotisjuhlinta ja minulla on kunnia ja velvollisuus avata tuo ensimmäinen tilaisuus. Mutta siistä sitten seuraavalla kerralla lisää.

Stressin purkua

Toukokuu päättyi ja kesäkuustakin on kulunut valtaosa. Asian voisi kuvailla myös sanomalla, että lomasta humpsahti alkuosa melkein huomaamatta. Loma tosiaan alkoi kesäkuun alussa ja edeltävät viikot olivat yhtä hullun myllyä niin töissä, harrastuksissa, kuin kotonakin. Työkuviot nyt olivat selviö ja sama toistuu vuodesta toiseen. Ymmärtääkseni suuri osa ammattikunnastamme ynnä rakkaat ohjaajamme olemme tässä asiassa samassa veneessä. Kesäkuun ensiviikot eivät ole lomaa, vaan aivan suunnitelmallista stressin purkua. Kotona sen sijaan epämääräinen kaaos ja asioiden levällään olo niin henkisesti, kun fyysisestikin oli enemmänkin epäonnistuneen ajankäytön tulosta. Kun tietää, että työkuviot vaativat aina keväällä vähän tai siis aika paljonkin enemmän, kuin talven kuukaudet, oli sulaa hulluutta edes yrittää mitään erityisempää. Kunhan arki olisi rullannut, ruokaa haettu kaupasta, tiskit ja pyykit hoidettu ja lattiat imuroitu. No edellämainitut toki tuli hoidettua ja paljon muutakin muttaei sitten kaikki aloitetut hankkeet.

Harrastuspuolella jatkoimme tähtiharrastajien kokoontumisia aina kesäkuulle, jolloin pidimme kevätkauden päättäjäiset ja tämän jälkeen vielä pikku piknikin Järvenpään Rantapuistossa. Tällöin vetäisimme myös aurinkonäytännön yleisölle. Toinen kesäkuulle osunut harrastuksemme tuli vapaaehtoisen maanpuolustuksen suunnalta ja tarkoitti Kesäyön marssia. Tämä marssitapahtuma toteutettiin Tuusulanjärven ympäristössä ja me olimme jälleen huoltamassa marssijoita. Itselleni tapahtui tuona viikonloppuna asia, jota olen hieman pelännytkin, nimittäin totaalinen uupuminen. Itse marssi ja ihmiset ympärillämme olivat ihan ok, mutta edellinen viikko ei ollut antunut sitä lepoa, jonka olisin loman alkuun kaivannut. Päin vastoin kasasin lisää kuormaa ja jossakin vaiheessa ilmaantuu aina se kamelin selän katkaiseva korsi. Siinä vaiheessa, kun ainoa mahdollisuus oli painaa pää tyynyyn, olisi edessä ollut vielä kolmen tai neljän tunnin ajamaiset. Onneksi Marja ja muut kuljettajat saivat paikattua tilanteen ja minä otin opikseni. Jatkossa lepo on lepoa, vaikka kuka pyytäisi mitä.

Kesäyönmarssin jälkeen alkoi mukavampi jakso kesän vietossa. Kummityttömme pääsi ripille ja olimme luonnollisesti siunaamassa häntä konfirmaatiomessussa ja heti samana iltana suuntasimme saareen telttailemaan. Otimme jälleen pienen askeleen kauemmaksi telttailun perinteisestä askeesista ja asensimme jonkun vuoden mukanamme kulkeneen auton akun perään aurinkopaneelin. Marjan pitäisi nyt kyetä myös etätöiden tekoon teltalta ja sähkön tulla ekologisesti Auringosta. Juhannusaattoa vietimme nyt toisen kerran Raaseporin linnalla ja seurasimme leppoisaa musiikillista ohjelmaa sekä tapahtuman kliimaksina juhannussalon nostoa. Sehän tapahtuu myös ruohikko- ja metsäpalovaroitusten voimassa ollessa, jolloin kokot jää polttamatta. Poistuessamme juhlista hyvä ystävämme tiedusteli, josko haluaisimme pikku ajelulle hänen Bentleyllään ja halusimmehan me. Sain myös ajaa tuolla. Tämä kuuluu sarjaan tapahtumia kerran elämässä. Nautin suuresti.

Kaikkenaan pääsy takaisin teltalle ja pois kaupungista toi sen rauhan ja levon, jota niin sielu, kuin ruumiskin oli kaivannut jo jonkin aikaa. Juhannus toki oli varsin meluisa ja ympärillemme leiriytyi 17 muutakin telttakuntaa, mutta siitä huolimatta teltta, luonto, metsät ja meri antoivat mahdollisuuden laskea pulssia, hengittää rauhassa ja unohtaa arjen kiireet. Eräässä biologian kirjassa luetellaan luonnossa vietettyjen minuuttien ja tuntien positiivisia vaikutuksia ihmisen terveyteen. Asteikossa ei kutenkaan kerrottu viikon tai kahden yhtäjaksoisesta oleilusta vaan se loppui paljon aiemmin, lyhyempien ajanjaksojenn kohdilla. Mitäköhän siinä olisi viikon kohdalla lukenutkaan. 

Tätä kirjoittaessani on teltalle laskeutunut jo yö ja meille kymmenes telttayö tälle vuodelle. Useita öitä on vielä edessä ja uskoisin kesäkotimme jälleen kerran lunastavan lupauksensa tervehdyttävästä vaikutuksestaan.

Toukokuu ja tutut kiireet.

Viime blogikirjoituksestani on kulunut jo liki kuukausi. Suuri paloni ryhtyä bloggariksi koki tavallaan kolauksen, mutta annan sen itselleni anteeksi. Vaikka en olekkaan kirjoitellut, en ole jättänyt elämää elämättä. Tarkkaan ottaen elämässä on tapahtunut monin verroin enenmmän, kuin menneinä viikkoina, joista olen yrittänyt repiä jotakin kerrottavaa. Mennään kuukauden alkuun ja vappuun, joka osui harmillisesti keskelle viikkoa ja toi vain yhden vapaapäivän. Vapunpäivänä teimme varsin perinteisen reissun Järvenpään Rantapuistoon, jossa tapasimme tuttuja, kuuntelimme Eemelin puheen ja söimme kevään ensimmäiset kioskijäätelöt. Muuten emme vappua erityisesti juhlineetkaan. Poikkeavaa oli se, että olimme liikkeellä autolla, emmekä polkupyörillä. Marja ei edelleenkään pysty polkemaan.

Tästä alkoi sitten meille tunnusomaisempi ajankäyttö. Talven hiljaiselo päättyi ja kalenterin kahdeksas viikonpäivä tuli taas käyttöön. Heti vapun jälkeisenä lauantaina oli toisen lapsenlapsemme ristiäiset Elävän veden kappelissa. Pikkuneitiä kutsutaan täst´edes Astraksi. Sunnuntaina lähdimme Tammisaareen katsastamaan kesäkodillemme uutta pystytyspaikkaa, jonka sitten pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin. Uusi paikka tarvittiin siksi, että aiemmat kaksi paikkaa olivat olleet omilla tavoillaan rauhattomia. 2021-22 paikka oli aivan liian lähellä alueen ravintolaa sekä asuntoautojen ja -vaunujen vieraspaikkoja, joista lähtevä melu piti monesti hereillä pitkälle aamuyöhön. Näin tietysti vain viikonloppuisin. Kesän 2023 paikka oli jo hieman kauempana, mutta epäonnisesti kovin lähellä aluetta halkovaa polkua, eikä siinäkään saanut oikein omaa rauhaa. Jokainen ohikulkija näki suoraan sisälle telttaan. Nyt sitten päätimme asettua syvälle metsään pois muiden jaloista. Löytämämme kolo oli tosin hieman epätasainen ja vaatinee kevyttä tasoittamista, jotta teltan saa kireälle ja edes auttavasti vaateriin.

Työrintamalla alkoivat samaan aikaan kevään kiireet. Viimeiset kokeet, arvioinnit ja lukuisa joukko muita paperitöitä. Ylimääräistä aikaa ei enää ollut ja koitin nukkua aina, kun vain sain hetkenkin vapaata. Yöt olivat lyhyitä, joko ajan käytön tai oman kropan rauhattomuuden vuoksi.

Viikko ristiäisistä vietimme Järvenpää-päivää, eli kotikaupunkimme kotiseutupäivää. Ikävien sattumien summana ei pelimanneilla ollut tuolloin torikeikkaa, mutta saatoin sitten keskittyäkin kokonaan Altairin toiminnan esittelyyn. Ei tuo esittelykään helppoa ollut. Alun pitäen meidän piti pystyttää yhdistyksen upouusi 3X3 metrinen toriteltta keskelle kävelykatua, mutta siitä muodostui heti alkuunsa neljän hengen riippuliidin ja päätimme kasata sen pois. Samalla siirsimme pisteemme kadun reunaan, jossa se oli muutenkin paremmin yleisön saavutettavissa ja Aurinko mukavammin näkyvissä ja kaukoputkilla katseltavissa. Toritapahtuman jälkeen vietimme osan perheestä kanssa äitienpäivää, osan ollessa harmillisesti kipeänä. Nämä tosin kävivät sitten myöhemmin pullakahveilla.

Varsinaisena äitienpäivänä kävimme Marjan ja Jannen kanssa pystyttämässä teltan paikalle, jonka olimme viikkoa aiemmin katsastaneet. Kieroon ja vinksalleenhan se jäi, mutta aina ei voi voittaa. Tähänkin tottuu. 

Arkisten harrastusten puolella jatkoimme sekä tähtiharrastajien kerhoiltoja, että pelimanniyhtyeen treenejä. Viimeksimainitun osalta tosin vain pätkittäin soittajien omien menojen vaatiessa ihmisiä milloin minnekin. Kolmisin olisi vähän kökkö harjoitella. Altairin, eli tähtitieteellisen yhdistyksemme kanssa piipahdimme kuun alussa Kinnarin koulun harrastustapahtumassa ja aloimme kokoontua kerhoiltoihin tuntia aiemmin tekemään rakentelu- ja huoltohommia. Itse kerhoillathan ovat alkaneet tasan klo 19 niin kauan, kuin kukaan jaksaa muistaa.

Niin no. Viikko äiteinpäivästä oli vuorossa Walpurin tanssiaiset Piikkiössä. Turun seudun keskiaikayhdistys Unikankare järjesti kivan pienehkön tapahtuman, jonne hurautimme lauantai aamuna päivävisiitille. Minä keskityin valtaosan päivästä jousiammuntaan ja Marja seurusteluun ja uusien ystävien hankkimiseen. Toivottavasti hän antaa niistä jonkun minullekin. Päivän kruunasi illan pidot, jonne tapahtuman keittiöväki loihti aivan upeat syötävät. Tässä pitää mainita, että päivän kaikki ateriat olivat herkullisia. Erityisen tarjoiluista teki se, että kaikki ruokarajoitteet oli huomioitu kiitettävästi, laputettu selkeästi ja kirsikkana kakun päällä tarjoiltiin pidoissa osittain suoraan pöytään omalla pienellä tarjotimella. Laitamme tapahtuman kalenteriin ensi vuodeksikin.

Marjan upouudesta kaksivärisestä keskiaikapuvusta tunnuttiin pidettävän, joskin havaitsin itse tehneeni ompelussa useita virheitä, joita saan nyt ryhtyä korjailemaan. Luotan vanhaan sanontaan "työ tekijäänsä opettaa" tai "virheistä oppii". Aikaa on nyt heinäkuun alkuun. Samalla pitäisi tehdä itsellekin hieman kesäisempi vaate helteisiin tapahtumiin. Piikkiöstä ajelimme yötä myöten saareen ja teltalle. Matkalla väistelimme lukuisaa joukkoa metsäkauriita, joita alueella elelee nykyisin riessaksi asti.

Töissä päivät ja tunnit alkavat pikku hiljaa muuttua kesän odotukseksi. Maanantaina teimme ysien kanssa retken Eduskuntaan Helsingissä ja tiistaina alkoi kolmipäiväinen MOK-viikko (monialaiset oppimiskokonaisuudet). Meillä kaksi ensimmäistä päivää olivat liikuntapainotteisia ja heti tiistaina pelasimmekin pari tuntia mölkkyä Rantapuistossa. Sattuman satona kävimme oman luokan kanssa heti perään keilaamassa, joten voitte vain arvailla miltä oikeassa olkapäässä tuntuu. Niin. En ole urheilija.

Samaisena tiistaina kävimme pelimanniporukan kesken (kolme neljästä) katsomassa yhden soittajan tyttären ja minun entisen oppilaan tanssiesitystä, joka oli samalla hänen päättötyönsä taiteen perusopintojen tanssilinjalla. Esitys oli huikea ja sai minut uudelleen vakuuttuneeksi siitä, että pidän sittenkin nykytanssin seuraamisesta. Itsehän en tanssi lainkaan. 

Viikolla keräsimme kasaan myös loppuja kesätarvikkeita saareen vietäväksi ja tungimme niitä autoon, jonka pakkaamista pääsimme aloittamaan kunnolla vasta perjantaina Altairin varaston siivoustalkoiden jälkeen. Varasto oli kohdannut järvenpääläisittäin turhankin tutun ongelman. Ensin tulee kylmä ja vesi sisälle ja kun vedentulo saadaan tukittua, lakkaa tuulettuminen. Siivous tehtiin aivan viime hetkellä ja vain joitakin kankaisia tarvikkeita oli päässyt pilaantumaan. Putket, pakit ja muut laukut saatiin puhdistettua ja poimittua turvaan. 

Toukokuun viimeistä viikonloppua pääsimme viettämään edellisen tavoin keskiaikaharrastajien parissa. Nyt vuorossa oli Etelä-Haagan kirjaston järjestämä keskiaikajuhla. Kirjaston ja koulun ympäristöön oli kerääntynyt joukko alan harrastajia ja kauppiaita telttoineen. Oli kiva tavata tuttuja ja katsella näytöksiä. Iloksemme huomasimme taas kuinka paljon meillä on melko uusia tuttavia, kavereita ja ystäviä. Olemmehan olleet aarnimetsäläisiä vasta puolisen toista vuotta.

Nyt istun kesäkotimme pöydän ääressä kirjoittamassa sitä, mitä toukokuusta muistan. Paljon, paljon enemmänkin ennätti tapahtua, mutta pääosin meille niin arkisia juttuja, että ne tulevat ja menevät. Linnut laulavat, auki olevasta ovesta käy mereltä hento tuulenvire selkääni ja mietin tulevaa. Viikon kuluttua kouluvuosi on ohitse ja sanon haikeat hyvästi vaativimman erityisen tuen luokalle. Hyvästelen neljä ysiä matkalle kohti ammattia ja aikuisuutta ja ohjaan kasit toisen opettajan haltuun vielä vuodeksi. Kolme lukuvuotta näiden upeiden nuorten parissa ovat olleet yhdet hienoimmista työurallani. Olen saanut seurata ja olla mukana jokaisen kasvussa ja oppimisen poluilla. Nyt on heidän aika siirtyä eteenpäin. Itse jatkan syksyllä hyvin erilaisissa tehtävissä, joiden uskon olevan täynnä mielenkiintoisia seikkailuja niidenkin. Silloin vain paljon suuremman nuorisojoukon kanssa.

Onneksi muistot jää

Talvi tuli. Talvi meni. Ikävä takatalvi piti Suomea otteessaan koko alkuviikon niin, että vasta torstaina saattoi kesärenkain varustetulla autolla lähteä liikenteeseen. Alkuviikolla tuli sitten perehdyttyä Järvenpään joukkoliikenteen toimivuuteen ja toimihan se. Joskin päivät venyivät  molemmista päistä, yhteensä tunnin verran. Tämä yksinkertaisesti linja-autojen aikataulujen vuoksi. Pari kertaa olin sen verran ajoissa, että ensimmäinen saapunut auto oli hieman pidemmällä reitillä ja siksi enemmänkin kaukoliikenteen bussi. Mukavampi kaikin puolin. Takatalvi peruutti myös pelimanniyhtyeemme tiistaiset harjoitukset, kun pitkämatkalaisin soittajista oli niin sanotusti lumen vankina ja muillakin tekemistä lumen kanssa. Itse olin sen verran laiska, että ajattelin lumen katoavan itsekseen ja katosihan se, viimeisten kinosten sulaessa sunnuntaiksi pois. Vain satunnaisissa kasoissa oli enää tuota valkeaa ainetta.

Kulunut viikko on ollut muutoin kevään odotusta, vanhojen muistelua ja tulevasta kesästä haaveilua. Lumesta huolimatta valo on lisääntynyt ja kalenteri kertonut vapun olevan kohta käsillä. On siis pakko olla kevät ja kevään jälkeen tulee yleensä kesä. Tätä kevättä tai sen odotusta on kuitenkin himmentänyt rakkaan vanhan kouluni katoaminen maisemasta. Vanha yläasteeni ja sittemmin myös työpaikkani rakennus on ollut tyhjillään pienen tovin ja sitä ennen jo jonkin aikaa vain osittain käytössä. Sen purkaminen siunattiin talvella ja työt käynnistyivät kevättalven aikana ensin irtaimiston poistolla ja nyt myös itse rakennuksen purkamisella. Työt etenevät harkitun rauhallisesti mutta samalla tuskallisen hitaasti. Yksi kerrallaan vanhat luokkahuoneeni tulevat näkyviin seinien kadotessa niiden ympäriltä. Samalla luokkiin sijoittuneet muistot nousevat mieleen yksi kerrallaan. Ensin tuhoutuivat silloiset kieliluokat englanti edellä ja ruotsi perässä. Sitten tulivat vuoroon äidinkieli ja historia ja liikuntasalit menettivät päätynsä. Koko rakennuksen katolla seisoo Tähtikerho Järvenpään NOVAn vanha observatorio. Se samainen observatorio, jossa oma tähtiharrastukseni sai syksyllä 1981 alkunsa Se on kohta kaivurin kauhan kohteena ja pian poissa. Voin yhä kuulla pitkien teräsportaiden metallisen kuminan, kun rymistelimme ylös ja alas tornista. Tornin havaintotasanteen kolinan ja peltisen kupolin kirskunnan sekä luukun kumean pamahduksen, kun suljimme sen. Oman äänensä päästi myös luukun avaaminen, kun hakkasimme sitä kakkosnelosella auki. Joskus myös saranapuolelta. Siksi kai sen lukkopuolelle liimattiin maitotölkistä lappu; "Avataan tästä, Öppnas här!" Myös tornin haju oli omanlaisensa sekoitus sähkölaitteiden, rakennuspölyn ja vanhojen kirjojen tuoksua. Se ei ehkä ollut niin hyvä, mutta sitäkin kotoisampi ja siitä tiesi pimeässäkin olevansa kotona tornissa.  Kohta tuo kaikki on vain muistoja ja satunnaisia valokuvia albumeissa. Tornin kaukoputket ennätettiin onneksi evakuoida ja palvelevat nyt Altairin jäsenistöä.

Joudun pyristelemään irti vanhojen mustelusta ja hyppään suoraan suunnittelemaan kesää. Käymme kalentereita läpi ja havahdumme siihen, ettei tiedossa ole montaa vapaata viikonloppua. Edellisinä kesinä saimme vihdoin pidettyä telttaleirimme yhdellä paikalla ja tarpeen mukan reissasimme pienempien telttojen kanssa. Nyt päätimme aloittaa teltan kunnollisen varustamisen, joskin aivan kunnon varusteet meillä on ollut tähänkin asti. Itsehän olen tottunut hyvinkin askeettiseen leirielämään Snappertunan saarilla. Tulevana kesänä joudumme kuitenkin säätämään Marjan etätyön ja telttalun välillä ja rakentamaan hänelle etätyöpisteen myös tuonne telttaan. Se tietää kalusteita, jotka eivät ole ehkä niin perinteisiä telttatarvikkeita ja kun kerran innostuimme, niin uusiksi menivät myös patjat. Ison teltan, tai kesäkodin, kuten sitä kutsumme varustelun ohella kasaamme tarvikkeita uudehkon kotatelttamme tarpeiksi. Tänä kesänä olisi tarkotus pitää sitä matkassa ja hankkia kunnollinen sisäteltta ötököiden kiusaksi ja omaa mukavuuttamme parantamaan matalat retkisängyt. Kamiina on vuorossa sitten joskus.

Jokaisen leiritarvikkeen kohdalla pysähdyn miettimään mitä Isä sanoisi tästä. Hyväksyisikö vai pitäisikö turhana. Loppujen lopuksi hän oli se ihminen, joka kasvatti minusta teltailijan. Ei mökkiläistä tai karavaanaria vaan telttailijan. Isän ajatukset kulkevat yli 20 vuoden jälkeenkin mukana ja ovat merkittävä osa omaa ajatuksenjuoksuani. Me emme peri vain geenejä tai omaisuutta, vaan suuren määrän ajatuksia, maailmankuvaa, unelmia, tavoitteita ja tapoja tehdä asioita. Ehkä jonakin päivänä kiertelen taas rantoja keräämässä ajopuuta ja muuta meren tuomaa ja rakennan niistä leirin jonnekin piiloon muiden katseilta.   

Takatalvi

Kevät kolkuttelee ovilla, mutta Suomen ja mitä ilmeisimmin aika laajan osan Euroopasta valtaa hyinen ilma ja taivaalta tulee lunta. Itse siirryin hetki sitten ajamaan kesäfillarilla ja talvipyörään ei ole paluuta ilman kohtalaista huoltoa. Ajoin sillä niin pitkään, kuin uskalsin ja odottelin lumien ja viimeisten hiekkojen poistumista väyliltä. Yhtään pidempään ei sillä olisikaan voinut ajaa. Takapää kaipaa avaamista ja ainakin rasvaa. Oli sitten nautinto polkaista kesäkumeilla töihin. Kesäkumit oli saanut edellisviikolla autokin. 

Viikonlopun suunnitelmissa oli rauhallinen perjantai-ilta ja siinä samalla ehkä leffa ja vähän pientä purtavaa, jotka toin työmalla lähikaupasta. Lauantaiksi oli tiedossa viikon kauppareissu ja sunnuntaille keskimmäisen lapsen syntymäpäivät. Kun sitten perjantaina istuimme päivällispöydässä, Marja ilmeisen hyväntuulisena ja minä V-käyrä koko kuluneen vuoden pahimmissa lukemissa havahduimme katselemaan säätiedotusta. Lunta ja alijäähtynyttä vettä. Tänään, heti kohta ja huomenna lisää.  Tuskin koskaan olemme tehneet niin nopeaa päätöstä lähteä kauppaan tekemään koko viikon ruoka- ja taloustavarahankintoja. Marja viritti ostoslistan hetkessä valmiiksi, minä kasasin nipun kestokasseja ja singahdin laittamaan autoa käyntiin. Ensimmäiset hiutaleet satoivat taivaalta ja auto heilahteli juuri ja juuri havaittavasti suoralla ja tasaisella tiellä. Tie oli jäässä. Perjantai oli huono kauppapäivä monen haluamamme tuotteen ollessa loppu. Kuorma tulisi varmaan lauantaiksi. Tuntia myöhemmin ajaessamme kotiin päin oli sade jo sakeaa mutta pääsimme kunnialla perille. Auto ei sitten viikonloppuna enää liikkunutkaan.

Vaikka perjantaina satoi lumi maahan oli alkuviikko kauniin keväistä ja ajatukset leijailivat tulevissa tapahtumissa. Kuluneena talvena on yllättävänkin monen kesäisen menon toteutuminen ja aikataulu ollut avoinna aivan kevään kynnykselle asti. Tähtiharrastajien Cygnus-kesätapahtumalle saatiin vihdoin paikka ja aika mutta reilusti myöhässä normaalista. Maanpuolustuksen saralla teimme viimehetken päätöksen osallistua myös Kesäyön marssin huoltoon Tuusulassa. Helsingin Halsualaiset kokoontuvat tavanomaiseen tapaansa Halsualla heinäkuun alkupuolella. Nämä kaikki hypähtelivät kalenterin sivuille ja oikeisiin päiviin varasin myöhään. Myöhään tosin vahvistuivat Marjan lomaviikotkin. Ne tosin toteutuivat aika lailla suunnitelmiemme mukaan ja mahdollistavat nyt eri kesätapahtumiin osallistumisen. Yksi kesän merkittävimmistä  varauksista kohdistuu tuoreeseen keskiaikaharrastukseemme. Tästä voisi sanoa, että "vanhakin koira oppii uusia temppuja". Tänä vuonna ilmoittauduimme Nuijasotaan 11 minuutin sisällä ilmoittautumisen avautumisesta. Viime vuonna emme ymmärtäneet näin tehdä ja saimme odotella ja säätää, että saimme edes yhden päivän visiitin onnistumaan. Ehkäpä nyt saamme kaiken, mitä halusimme. Kolme päivää keskiaikaa, majoitukset, ruokailut ja keskimmäisenä päivänä vielä pidot. Aika näyttää, olimmeko tarpeeksi nopeita.

Tätä kirjoittaessani Facebook muistutti, että ensimmäisenä koronakeväänä 2020 hankimme uuden ison teltan. Haimme sen kotiin huhtikuun lopulla ja koepystytimme takapihallemme 22.4. Olimme siihen silloin tyytyväisiä ja olemme edelleen. Nyt lumen keskellä mukavat kesäiset viikot teltalla ovat vain hämärä haave ja unelma, mutta haaveista ja unelmistahan rakentuu juuri se mielenkiintoisin elämä elettäväksi.

Tavallinen viikko

Mennyt viikko lukeutuu niihin lukemattomiin pätkiin elämästäni, jossa tapahtuu paljon, mutta ei mitään varsinaisesti erikoista. Käydäämpä läpi kaikki viikonpäivät.

Maanantai. 

Tavallinen työpäivä, joskin tuurasin rinnakkaisluokan opettajaa köksäntunneilla ja tein siksi vähän pidemmän päivän. Hän oli omiensa ja minun ysien kanssa Helsingissä  kuuntelemssa tarinoita Hesarin toimittajien elämästä ja työstä. Aamupäivää piristi myös koulun kuukausittainen suojautumisharjoitus, joka oli tällä kertaa poistumisharjouitus. Omani tekivät täydellisen suorituksen. Illasta pidimme Altairin hallituksen kokouksen tai oikeastaan iltakoulun sillä kävimme läpi koko hyväksytyn toimintasuunnitelman ja pohdimme miten tavoitteet saadaan käytännössä toteutettua. Osa menee helposti, mutta osan kanssa pitää oikeasti tehdä töitä.

Tiistai.

Normi päivä töissä. Illasta pelimannien harjoitukset meillä kotona, jossa yleensäkin harjoitellaan. Soitettiin uusvanha ohjelmistosetti puoliväliin. Jatketaan seuraavalla kerralla loppuun ja sitten jotakin muuta. Aikaisin nukkumaan.

Keskiviikko

Lyhyehkö työpäivä, jonka jälkeen tavanmukainen YS-aika. Vähän kevään suunnittelua yhdessä porukassa ja sitten aine/luokka-astetiimeissä kuluneen vuoden palautteita ja tulevan suunnittelua. Illasta rauhallista kotona oleilua. Tavanomaiset keskiviikkovieraatkaan eivät pistäytyneet. Tulevat sitten viikonloppuna.

Torstai

Muuten tavallinen työpäivä, mutta käytettiin hyppytuntini kasien ja ysien tet-harjoittelujen suunnitteluun opojen kanssa. Saatiin aika hyvät suunnitelmat kasaan. Toivotaan, että tykkäävät. Maanantain iltakoulu tuotti ajatuksen, että Altairin perinteistä rakentelu- ja askartelukulttuuria tulisi edistää. Niinpä kokoonnuimme kerholle jo kuudeksi ja kävimme käsiksi erilaisiin projekteihin. Muutaman jäsenen joukko jatkoi kirjastomme uusien kirjojen luokittelua, pinkin kaukoputkemme kunnostusta ja tulevien aurinko- ja tähtinäytäntöjen opaskylttien valmistamista. Illan varsinainen esitys oli kuukausittain toistuva Kuukausikatsaus, jossa käydään läpi edellisen kuukauden avaruustutkimuksen ja tähtitieteen uutisia.

Perjantai

Esikoinen täyttää vuosia.  Koululla tavallinen päivä ja oppilaat vahvasti perjantaifiiliksissä. Jonkin verran aikuisetkin. Illasta lähdimme hakemaan Santahaminasta kahta vihreää valtion autoa ja ajoimme ne Tuusulaan Puolustusvoimien alueelle odottamaan lauantaita. Myöhään illalla kävimme vielä kaupassa ja kaivoimme maastopuvut repuista valmiiksi tuolinkarmeille. Aamulla olisi kuitenkin kiire.

Lauantai

Päivä annettiin maanpuolustukselle. Saimme aamuvarhaisella kyydit Tuusulaan, josta haimme perjantaina noudetut autot ja ajoimme ne Loviisaan. Loviisassa järjestettiin nyt kahdettatoista kertaa Brandestein-marssitapahtuma, jossa reserviläiset testaavat marssikykyään 25 km tai 42km yhtäjaksoisella marssilla pitkin alueen teitä. Meille kerta taisi olla neljäs. Nyt oltiin hieman Loviisan keskustan itäpuolella. Tarkkaan ottaen myös hetken aikaa Pyhtään ja Kymenlaakson puolella paikassa, jossa sijaitsi aikanaan myös Ruotsin ja Venäjän välinen raja. Meidän tehtävänä oli kiertää autolla merkitsemässä marssireittiä, opastamassa hankalimmissa paikoissa marssijoita sekä seurailla heidän kuntoaan. Lopuksi kerättiin reittimerkit pois sotkemasta ympäristöä ja jeesittiin muutenkin tapahtuman purussa. Reilusti yli sadasta marssijasta vain kaksi keskeytti. Hieno saavutus niin marssijoilta, kuin järjestäjiltäkin. Ja mistä tuo nimi Brandestein tulee? Saksalainen osasto Brandestein nousi Loviisassa maihin huhtikuun alussa vuonna 1918 ja eteni pohoiseen katkaisten itään johtavan Riihimäki-Pietari-radan ja marssitapahtuma on tuon operaation muistotapahtuma.

Illalla ajoimme sitten autot takaisin Santahaminaan. Pesimme, tankkasimme ja luovutimme ne pois. Saarelta pääsee onneksi julkisilla Järvenpäähän. Bussi-, metro- ja junamatkan jälkeen olimme uupuneina kotona hieman jälkeen ilta yhdeksän.

Sunnuntai

Edelleen hieman jumissa edellispäivän ulkoilusta heräsin omaan syntymäpäivääni. Aamupäivä meni omissa pikku askareissa, mutta iltapäivällä lapset, lapsenlapsi ja miniä tulivat sitten kylään ja juhlimme samalla kattauksella esikoisen ja minun syntymäpäiviä. Meillä on ollut tapana juhlia päiviä yhdessä jo jokusen vuoden. Hmm, Ehkä kolmisen kymmentä kertaa tähän mennessä. Minun piti mennä vielä illaksi ampumaan pitkäjousella keskiaikaseuran iltaan, mutta juhlien päätyttyä nostin jalat olohuoneen pöydälle ja avasin Youtuben. Illalla menin ajoissa nukkumaan.

Kuten sanottua. Aika tavallinen, mutta mukava viikko. Talviunen rähmät alkaa karista silmistä.

Arkista puuhastelua

Tänään maanantaina Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja keväinen lämpö helli kasvoja, mutta kulunut viikko näytti myös toisen puolen Suomen kevätsäästä. Menkäämme kuitenkin viikon takaiseen. Silloin vietettiin toista pääsiäispäivää ja meillä oli pääsiäisen menojen ja vierailujen jälkeen seesteinen kotipäivä. Kävimme pikku kävelylenkillä ja tankkasimme lähikaupasta jääkaappiin parin aterian verran ruokaa, jotta pääsemme nätisti seuraavaan isompaan kauppapäivään. Meillähän on tapana käydä kaupassa kerran viikossa ja ostaa tällöin viikon ruuat yhdellä kertaa. Tällaiset rauhoittumispäivät ovat silloin tällöin tarpeen jo fyysisen jaksamisenkin kannalta.

Sitten alkoikin lyhyt, neljän päivän työviikko ja valtaosa kollegoista tuntui olevat hieman pihalla. Niin minäkin. Päivästä kuitenkin selvittiin ja illalla olimme pelimanniporukankin kanssa taas koolla ja aloitimme kesän ohjelmiston kasaamisen. Tosiasiassa menemme pääosin ohjelmalla, joka meillä oli juuri ennen korona-pandemiaa. Muokataan sitä kuitenkin vähän.

Loput arkipäivät kuluivat aika tavallisissa puuhissa. Ruuanlaittoa, pientä siivoilua ja harrastuksia. Ennätimmepä pohtia pihan kevätkunnostuksiakin ja melkein tarttua haravan varteen. Onneksi vain melkein, kun perjantaina satoi kymmenisen senttiä uutta lunta. Kaunistahan tuo oli, mutta saisi jo loppua ja kevät tulla. Torstainaa Altairin kerhoilta sai mienekiintoisia piirteitä, kun jouduimme melkein lennosta vaihtamaan kuukauden kahden ensimmäisen viikon ohjelmat päittäin. Kuluneelle viikolle suunniteltua ohjelmaa ei päästy toteuttamaan serverivian vuoksi ja kuukausikatsauksen sijasta saimme esitelmän yhdistyksemme radioteleskoopin havainnoista vuonna 2023.

Viikonloppuna paneudimme sitten paremmin paremmin kesään ja aloimme kaivella kesäisiä varusteita esille. Varsinaisia telttakamoja ei kuitenkaan otettu hyllyistä, mutta katsottiin, että ovat tallessa. Pienempää tavaraa sen sijaan käytiin läpi ja sijoiteltiin järkevämmin tulevia reissuja ajatellen. Vaikka varastojen kaivaukset menivätkin varsin syvälle, oli tärkein syy aika lailla pinnalla. Meillä on lähiaikoina edessä kevään ensimmäinen Maanpuolustuskoulutuksen tapahtuma ja maastopuvut ynnä muut varusteet piti ottaa näkösälle. 

Samaiseen viikonloppuun mahtui lisäksi visiiti yhden kotiseutuyhdistyksen hallituksen laajennettuun kokoukseen. Valmistelemme yhdistyksen 60-vuotisjuhlaa ja kaikkea siihen liittyvää.

Viikko, vaikka pyhästä alkoikin sujui monilla mittareilla mitaten hyvn arkisesti. Kotiaskareita, harrastelua ja tulevan valmistelua. Eikä unohdeta sitä teemukia ja villasukkiin pujotettuja jalkoja olohuoneen pöydällä.

Olkoon kevät kaunis, lämpöinen ja tuokoon rauhaa ihmismieliin.

Kristikunnan suurin juhla

Hiljainen viikko kului nimensä mukaisesti hissukseen, pikku flunssaa parannellen. Ei mitään pahaa, vain vuotava nenä ja sitä myöten vähän yskää ja aristavaa kurkkua. Oli muutenkin kiva viettää hiljaista viikkoa asiaankuuluvan rauhallisesti. Työt toki veivät aikansa ja iltaisinkin tuli tutkailtua papereita ja kirjoja. Ajatustyötä siis. Uusi ompelukone sai sekin seistä laatikossaan vielä tovin, kun kankaiden kanssa ei ole niin kivaa touhuta nuhaisena. Pyhien lähestyessä laitoimme kodin juhlakuntoon ja valmistauduimme vastaanottamaan pääsiäisvieraat. 

Perinteisten pääsiäisherkkujen ohella pyhiin kuului myös kokolla käyminen. Meitä lähin kokko palaa Helsingin Seurasaaressa. Sen kasaamisesta ja lauantain tapahtumasta vastaa Helsingin keskipohjalaiset ry ja kokkomestarina häärii hyvä ystävämme Halsualta. Pääsiäiskokot ovat Suomessa läntistä traditiota ja elävää perinnettä Pohjanmaan alueella. Tarkemmin Etelä-, Keski- ja Pohjoispohjanmaan alueilla. Muualla Euroopassa vastaavaa perinnettä taitaa olla ainakin Saksassa ja Italiassa. Varmaan muuallakin niillä alueilla, jonne meillä on ollut kulttuurilliset ja uskonnolliset yhteyden menneinä vuosisatoina.

Kokko, vaikka trulleineen niin pakanalliselta vaikuttaakin on elävää kristillistä perinenttä. Uskotaan että, kun Jeesus makasi pitkäperjantain, kuolemansa jälkeen haudassa oli noidilla eli trulleilla mahdollisuus riehua ja kiusata ihmisä. Kokoja poltettiin näiden kerkoittamiseksi.  Hieno perinne siis.

Muutenkin olisi hienoa, jos pääsiäisen ajan perinteet näkyisivät enemmän. Onhan kyse Kristikunnan suurimmasta juhlasta. Joulua, sitä toiseksi suurinta juhlaa vietetään näkyvästi ja sen odotus alkaa näkyä ympäristössämme jo pari kuukautta ennen varsinasta juhlaa. Voisiko pääsiäisen kanssa olla samoin? Voisiko partiolaiset myydä pääsiäiskalentereita, joiden luukkuja availemalla voisi laskea päiviä pääsiäiseen. Vaikka kaupallisuutta kavahdankin, voisi kaupat ja  kaupallisuus tuoda mieliin musiikin, koristeiden ja ruokien kautta sen tosiasian, että lähestymme pääsiäistä ja kodit näin valmistautua suureen juhlaan. Voisimme täyttää kodit pääisäisen väreillä ja tuoksuilla. Kaikki olisi valmista ennen hiljaisen viikon alkua ja sitten kaikki käynnistyisi hiljaisuudella. Medialaitteet hiljenisivät, harrastuksista pidettäisiin taukoa ja paastoa noudattaneet keskittyisivät sen viimeiseen viikkoon. Pitkäperjantaina kaikki olisi niin, kuin pitääkin. Muistaisimme Messiaan kuolemaa pitkänä valottomana päivänä, kuka messussa käyden, toiset hiljaisesti kodeissaan. 

Lauantaina eläisimme pelon sekaisina trulleja pakoillen ja kokkoja polttaen, kunnes sunnuntai toisi valon ja riemun takaisin elämään. Kansa voisi taas henkäistä helpotuksesta. Juhlia ja riemuita. Pukeutua värikkäisiin vaatteisiin, soittaa, laulaa ja tassia pitkin katuja.

Kevään korvilla?

Tänään kirjoitan lyhyesti. Ei siksi, että en haluaisi tai minulla ei olisi mitään kirjoitettavaa. Perinteinen räkätauti vain on vienyt kaiken huomion ja energian mitä on työpäivien jälkeen ollut jäljellä. Onneksi tämä ei ole ollut mikään rankka virustauti vaan lähinnä pelkkää nuhaa pienine lisäoireineen. Väsyttävää kylläkin ja ärsyttävääkin.

Jos jotakin kuluneesta viikosta voi mainita, niin kevät tekee tuloaan. Linnut laulaa ja valon lisääntymisen huomaa kaikissa arkiaskareissa. Mieli kohoaa ja mukavat keväiset ajatukset nousevat mieliin. Toivotaan, että kehitys jatkuu, eikä talvi palaa maisemaan. Toisaalta onhan vielä maaliskuu ja kaikki on mahdollista. Sunnintaina havaitsimme pienen vesivuodon kylpyhuoneessa ja kutsuimme huoltomiehen tutkimaan vuotoa. Palaan tähän asiaan myöhemmin 

Nyt laskeudumme hiljaiseen viikkoon ja pääsiäisen odotukseen

Harrastusten avara laatikko

Päättynyt viikko oli vihdoin täynnä positiivisuutta. 

Auto kulkee ja fillarikin näyttäisi olevan ajokunnossa. Viimeksi mainitusta oli lievää epävarmuutta, kun huomioi tämän kaupungin nykyisen tienpidon tason. No joo. Ei siitä enempää. Viikon loppupuolella pidimme Altairin vuosikokouksen ja saimme taas uuden hallituksen kansaan. Vanha poppoo jatkoi yhtä poikkeusta lukuunottamatta ja saimme riveihimme tuoretta verta. Mikäli tätä tulokasta yhtään tunnen, niin jonkin asteinen ideamoottori on hän. Saa myös aikaiseksi asioita. Itse jatkan jälleen puheenjohtajana. 

Hallituksen kokoonpano ei tätä yhtä tulijaa (ollut jäsenenä liki 30 vuotta) lukuun ottamatta ollut erityinen yllätys. Hieman suurempi yllätys oli sen sijaan se, että saimme kerrankin tehtyä realistisen toimintasuunnitelman. Vaativan mutta realistisen. Taustana realismille olivat oikea tarve kehittää määrättyjä osia toiminnasta sekä kaupungin keväällä 2023 kahdeksi vuodeksi myöntämä avustus. Tiedämme siis tarkasti minkä suuruisen avustuksen tulemme tänä vuonna saamaan. 

Tältä pohjalta loimme eri toimintamuodoille tavoitteet ja joiltakin osin listasimme myös keinot tavoitteiden saavuttamiseksi. Seuraavaksi pitää aktivoida ihmisiä tekemään niitä juttuja, joista pitävät mutta pelkän oman touhuilun lisäksi jotakin myös yhteiseksi hyväksi. Sitähän yhdistystoiminta on. Oma mielenkiintoni kohdistuu tällä hetkellä yleisönäytäntöjen pitämiseen. Tämä olisikin mukavaa vaihtelua yhdistyksen hallinnollisten juttujen kylkeen. 

Kaikki muukin harrastelu on vähän liikkeessä. Joskus kauan sitten minulla oli muutama harrastus, joista sitten valitsin ne, joihin tulin satsaamaan hieman enemmän ja jossakin vaiheessa myös lapsiperhearki määritteli lisää niitä lajeja, joita saatoimme harrastaa. Meillä ei kuitenkaan jätetty harrastuksia lasten takia pois, vaan hieman säädettiin kellonaikoja ja menemisten määriä. Lapset sitten harrastivat sitä mihin heidät raahasimme. Nyt olisi taas aikaa ja  muitakin resursseja harrastaa mitä mieleen tulee. Mieleen nuo ovatkin tulleet ja olen tehnyt pientä listaa asioista, jota olen harrastanut, suunnitellut harrastavani joskus tai jotka vain ovat suuria tai hieman pienempiä mielenkiinnon kohteita. Lista on oikeasti pitkä ja on tietysti mahdollista etten tee mitään muutoksia vapaa-aikaani. Tässä jätän paljon sanan valtaa myös vaimolleni, jonka kanssa minulla on ollut tapana harrastaa yhdessä. Ja miksikäs ei. Joudumme viettämään päivät eri paikoissa, niin miksi tekisimme samaa myös iltaisin ja viikonloppuisin. Olisi outoa sanoa, että olemme naimisissa, mutta näemme toisiamme vain nukkumaan mennessä ja aamukahvilla. 

Oudointa on kuluneella viikolla ollut kuitenkin se, että kesä on tullut uniin. Olen vaellellut niissä kesäissä paikoisa, joissa nautin eniten elämästäni ja samalla selkeästi suunnitellut joitakin hankintoja ja toimintoja jotka ovat olleet jo tovin ilmassa, odottaen toteutumista tavalla tai toisella. Olen siis tuntenut veneemme moottorin hyrinän käsissäni ja hetken perästä kuunnellut sateen ropinaa teltan katossa. Molemmista on tullut hyvä olo ja olen herännyt mieli valoisana uuteen päivään. 

Tuhansien tarinoiden maa

Tarkoituksenani oli kirjoittaa laajasti suomen kielen määrätyistä uudissanoista ja saada valtaosa lukijoista raivon valtaan. Uhrikseni ajattelin monia lainasaoja sekä suurinta inhokkiani "henkilö". Tai oikeastaan henkilö-päätettä. On mielestäni silkkaa laiskuutta, jollei peräti tyhmyyttä, ettei suomalaiset ole kyenneet luomaan Lönnrothin hengessä täysin uusia nimikkeitä vanhojen mies-päätteiden tilalle, vaan on orjalauman tavoin tökkinyt tuota kökköä henkilö-sanaa kaikkialle. Onneksi palomiehet ovat nykyisin pelastajia ja talonmiehet kiinteistönhoitajia. Palaan tähän aiheeseen varmasti vielä joskus.

Mutta mennäkseni arkisempiin juttuihin mietin mitä kaikkea on kuluneella viikolla tapahtunut. Runsas viikko sitten sain vihdoin aikaiseksi viedä tuon auton korjaamolle tarkastettavaksi ja epäilykseni saivat vashvistuksen. Pakoputki oli osin poikki heti katalysaatorin takaa. Sain auton korjaamolle maanantaina ja tiistaina takaisin. Putken korjaus oli ammattikoulun oppilaille helpohko urakka ja hoitui yhdellä vähän pidemmällä pannalla. Samalla kävi sitten ilmi, että takajarrut olivat kaput. Ne kyllä jarruttivat täydellä teholla, mutta tekivät sitä myös silloin, kun ei olisi ollut tarvis. Jarrut saatiin herkistettyä samalla käynnillä mutta pari päivää myöhemmin kumin käry kertoi, että asiat eivät olleet kunnossa. Molemmat takajarrusatulat sekä -jarrupalat meni uusiksi, eikä remontti ollut ihan halpa. Mutta eipä autoilu ole koskaan halpaa.

Pääsimme siis  junailemaan arkea pyöräilyn ja julkisen liikenteen avulla. Vaikka pidämme näitä molempia arvossa, ei niihin turvautuminen ole helppoa. Olemme pitäneet jo useamman vuoden tapanamme käydä kaupassa vain kerran viikossa, eikä tuota kuormaa tuoda pyörän päällä tai kasseissa linja-autolla. Aikaa siis kului useampaan kauppareissuun ja työmatkojen osalta bussilla yli tuplaten siihen, mitä autolla tai polkupyörälläkään. Ikävintä oli se, että runsas viikko tällaista kulutti myös voimia ja olin perjantaina jo siinä määrin väsynyt, ettei minua olisi pitänyt päästää kauppaan tai pyörällä liikenteeseen. Oikeasti en ole varma miten selvitin iltapäivän liikkumiset. Kotiin kuitenkin pääsin ja romahdin sohvalle. Oli viikonloppu.

Auto on tätä kirjoittaessani taas kunnossa ja kukee nätisti rullaten. Kevään kynnyksellä on tuohon vanhukseen tulossa vielä muutamia korjauksia ja huoltoja, jotta voimme suunnata kesän seikkailuihin luottavaisin mielin. On jotakuinkin ennalta arvattavaa, että ravaamme säännöllisesti läntisellä Uudellamaalla ja muualla Suomessa sitten yksittäisten tapahtumien perässä ja vain harvaan näistä pääsisi oikeasti julkisilla. Meille matka jonnekin on myös jo osa tapahtumaa tai vapaahetkeä. Emme siis kiirehdi tai valitse aina sitä nopeinta reittiä. Suomessa riittää pienempiäkin teitä, kyliä niiden varsilla ja upeita maisemia, joiden ohi et halua mennä yhdessä hujauksessa. Suomesta sanotaan, että se on tuhansien järvien maa.

Se on myös tuhansien tarinoiden maa. 

Aikamatkalla

 

Aikamatkaa voi tehdä monin eri tavoin. Historian harrastajana olen tutustunut niistä useimpiin ja monia niistä  käytän aktiivisesti itsekin. Oli sitten kysymys elokuvasta, käynnistä rauniokirkossa tai keskiajan elävöittämisestä. Nyt ei kuitenkaan olut kyse mistään näistä, vaan syväsukelluksesta omaan ja perheen historiaan. Sukututkimus on ollut jonkin aikaa hieman syrjässä ja suurin aktiviteetti on ollut Facebookin Sukua kuninkaallisille tai sitten ei-ryhmään tupsahtaneiden profiilien selailu. Ollakko kaukainen serkku jollekin vallashenkilölle, majurille, runoilijalle tai presidentille. Juu. Kyllä olen kaukaista sukua Subbille, kuten niin moni muukin Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla.

Uuden sykäyksen tähän vanhaan harrastukseen toi dna-sukututkimukseen keskittyneen palvelun viestit ja se, että kyseinen palvelu näyttäisi taas toimivan. On myönnettävä, että tv:stä tullut Toinen puoli minusta -sarja heräteli sekin pohtimaan taas etäisempiä sekä kadonneita sukulaisia. Isoisosetäni katosi vuosisadan vaihteen kieppeillä, siis edellisen vaihteen kieppeillä jonnekin jenkkilän pohjoisosiin. Vain maahantulotieto löytyy ja jäljet kylmenevät sen jälkeen. Marjan puolella on kateissa kokonainen isoukki. Tässä tapauksesa tosin tiedetään miksi, eikä asiassa voi moittia muuta, kuin nuorta piikaa, joka kieltäytyi talon isännän, ehkä tulevan sellaisen kosinnasta ja lähti maha pystyssä toisille maille.

Kaikkenaan perinteinen- ja dna-sukututkimus ovat sellainen erämaa tai aarnimetsä, jossa jokaisen kiven ja kannon takaa paljastuu aina jotakin uutta ja ihmeellistä. Ehkä kadonneetkin sukulaiset ja esivanhemmat löytyvät joskus. Onhan tiedossa sukulaisia tuhansienkin vuosien takaa. Yksi makaa Biskajan lahden rannikolla pohjoisessa Espanjassa ja toinen tapaus menehtyi Alppien jäätikölle joskus huisin kauan sitten. Miksi siis ei sadan vuoden takaisetkin mysteerit ratkeaisi? Näihin tarvitaan vain sitkeyttä, hyvää tuuria ja muiden suvuistaan kiinnostuneiden ihmisten osallisuutta. Muutama dna-näyte sopivista suvuista ja tuo isoukki voisi löytyä.

Jännä tapaus sukulaisuuksien osalta vie omat juureni pohjoisimpaan kolkkaan, josta on kirjallisia lähteitä tallessa. Arvellaan siis, että äitilinjani olisi kiertänyt pohjoisen Norjan rannikon kautta alas Perämeren rannoille. Mutta tämä kirkon kirjoista löytyvä tapaus on asunut, syntynyt ja kuollut 1500-luvun polivälissä Muhoksella, Oulujoen varrella.  Lauri Laurinpoika Keränen teki löytyessään muutama päivä sitten lapsistamme itsensä ja toistensa 14. serkkuja. Ja tästä avioparista toistemme 13. serkkuja. Lauri on siis sekä minun, että Marjan 12. esi-isä.  Onneksi tuolla ei ole väliä. Tai oikeastaan on. Ei geneettisesti, mutta meillä on nyt jotakin yhteistä kaukaisessa menneisyydessä ja saatamme jopa piipahtaa tuolla pienessä kylässä pohtimassa miten tuo nuorukainen on elämäänsä elänyt. Toinen esi-isiin liittyvä matkailuvinkki vie lounaiseen Suomeen tai oikeastaan juuri Suomeen erään kirkollisen murhan tapahtumapaikoille. Sielläkin on esi-isiäni asustellut. Aikamatka autolla odottaa ehkä taas ensi kesänä.

Kuvituskuvan mökki on se ensimmäinen Salo. Tiettömän taipaleen takana, syvällä salomailla sijainnut pirtti, josta saimme nimemme 230 vuotta sitten. Siellä aikamatkailimme 30 vuotta sitten.

Murjottajan mietteitä

 Hiihtoloma oli ja meni ja onnistuin ainakin yhdessä asiassa. Nimittäin rentoutumisessa. Onnistuin epäonnistumaan lähes kaikessa, jota olin suunnitellut tekeväni ja aika tuhraantui peukaloiden pyöritykseen ja suutuspäissäni sohvalla murjottamiseen. Mykkäkouluni ajan, siis jota pidän vain ollakseni suututtamatta rakasta vaimoani murinalla ja ärhentelyllä istuin tubettajia katsellen ja kuunnellen. Satunnaisesti laitoin Spotifyn soimaan ja annoin koko kämpän raikua tai sitten piilouduin kuulokkeiden väliin.

No. Ainakin onnistuin olemaan hetkittäin tekemättä mitään tuottoisaa. Niihin aktiivisempiin hetkiin kuuluivat sitten kankaat, kaavat ja sakset. Olisi varmaan kuulunut ompelemistakin, jollen olisi jossakin vaiheessa onnistunut erkaannuttamaan toisistaan ompelukoneeni ja sen pedaalin johtoineen.Tuossa ne nyt odottavat rinnakkain. Pedaaliton mykkä ompelukone ja pussillinen valmiiksi leikattuja kankaita. 

Viikon loppupuolella rentouduimme sitten yhdessä yhden kylpyläpäivän verran. Tämä näyttää tulevan talvilomien tavaksi. Tai tavaksi, jos teemme saman myös ensi vuonna. Kaksi kertaa ei kai ole tapa, mutta kolmas sitten jo olisi. Odotellaan siis helmikuuta 2025 ja palataan tähän tapa-asiaan. Rentouttavien altaiden ja saunojen jälkeen vetäydyimme sangen uupuneina viettämään hotelliyötä, joka on kotikulmillakin mukavaa irtiottoa kodin arjesta. Kotiin olisi ollut vajaat 30 kilometriä, mutta henkistä rentoutumista ajatellen juuri oikea päätös jäädä. Haluaisin olla nostamatta mitään negatiivista tuosta yhden yön matkastamme mutta mieltäni en malttaa voi. Kyse on niin monien, aivan liian monien hotellivieraiden käytöksestä aamiaisella. Aamiainenhan kuuluu normaalisti hotelliyön hintaan ja sen puolesta lisää tuota irtioton mukavuutta. Lautaselle voi kerätä juuri niitä asioita, joita haluaa syödä ja lisääkin voi ottaa. On hienoa, että näin voi syödä monipuolisesti ja tarkoin sen määrän, jota tarvitsee ja jaksaa. Olen itse tarkka syömisteni laadun ja määrän kanssa ja siihen on syynsä. Katselin kuitenkin mitä naapuripöydissä tapahtui. Väki lastasi lautasille jättimäisiä kukkuroita ties mitä ja rääpivät sitten siitä pienen annoksen, tiputtelivat ruokaa pöydille ja jättivät loput syömättä. Emme olleet aivan aamun ensimmäisessä kattauksessa mutta emme viimeisessäkään. Poistuessamme juuri sopivasti syöneinä, pariin kertaan hieman lisää hakeneina katsoimme ravintolan vaakaa, joka kertoi siihen mennessä hetetyn roskiin jo kymmenien aterioiden verran ruokaa. Havaintomme ei siis ollut väärä. Niin lapset, kuin aikuisetkin heittävät surutta ruokaa roskiin. Turhalta siis tuntuu kaikki se valistus, jota ruokahävikin vähentämiseksi tehdään. Uskallan jatkossa kysyä jokaiselta ystävältäni paljonko tuotat hävikkiruokaa viikossa ja teetkö mitään sen vähentämiseksi. Yrityksiä kaatuu, valtion ja kuntien taloudet ovat kuralla ja suunnitellut säästötoimet kurjistavat lisää kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämää. Kokemukseni mukaan he myös tekevät eniten säästääkseen ja käyttävät kaikki varansa pyörittääkseen tätä yhteiskuntaa. En suuresti ihmettele yleistä tilannetta, jos ruokaakaan ei osata kunnioittaa ja sitä tuhlataan täysin sumeilematta. Miten voimme olettaa, että ihmiset, päättäjät mukaan luettuina suhtautuisivat jotenkin kunnioittavasti yhteiseen talouteemme tai sen ympäristön suojelemiseen, josta henkemme on riippuvainen. Hukassa ollaan.

Onneksi viikonloppuna pääsimme itse näyttämään miten ruokaa laitetaan juuri oikea määrä ja yli jäänytkin ruoka hyödynnetään eri tavoin seuraavina päivinä. Meillä osuu perhepiirissä kahdet syntymäpäivät helmi-maaliskuun vaihteen kieppeille ja ensi vuodesta lähtien kolmet. Juhlimme lauantaina yhteisillä kutsuilla kuopuksemme ja vanhemman lapsenlapsemme synttäreitä ja sattumalta myös minun nimipäiviä. Vähän itse kukin kokkasi erilaisia ruokia ja periaatteena oli, että pöydästä lähdetään vasta, kun lautaset on tyhjät. Niin nytkin. Kinuski-vadelma-täytekakkua ei tosin tarvinnut hoputtaa syömään. Se vain katosi. Kahviakin keitettiin se toinen pannullinen. Synttärien ja nimpparien ohella saimme myös tuoreen tyttären tyttäremme ensimmäistä kertaa kylään mummulaan. Tutan ja mummun pirttiin. Me kaikki rakastamme häntä eikä syleistä tai hoivasta ollut puutetta. Voi kumpa näin olisi maassamme yleisemminkin.

Vettä, naurua ja rakkautta

 Viikon seitsemän piti olla jotakuinkin tavanomainen työviikko, joskin arvattavaa oli, että hiihtoloman lähestyminen aiheuttaisi oppilaissa jonkinnäköisiä reaktioita. Väsymystä tai keskittymiskyvyn puutetta. No ihan näin ei käynyt. Varsinaiset työt sujuivat kunnollisesti niin oppilailta, kuin opettajalta ja ohjaajaltakin mutta sitten se kaikki muu. Meillä on tapana käydä syviäkin keskusteluja ja antaa ajatuksen lentää joskus kauaksikin alkuperäisestä aiheesta. Viikon seitsemän kautta kaksituhattakaksikymmentäneljä keskustelut saivat aivan poskettomia vivahteita ja itse kunkin vatsalihakset olivat kovilla. Väliin tuntui, että työkyky oli nollassa ja jokainen sana tai liike luokassa sai kaikki räjähtämään nauruun tai romahtamaan voimattomana pöydän kannelle. "Eeii!" kaikui luokassa uudelleen ja uudelleen. Oppilaiden lähdettyä välitunneille emme saattaneet muuta, kuin hengittää syvään ja kerätä voimia seuraavan tunnin koitosta varten. On myönnettävä, että loma tuli tarpeeseen. Koitan olla osan lyhyestä vapaasta aivan pokkana ja tekemättä mitään kivaa. Tuon vatsalihaksille rasittavan joukon kohtaan jälleen ennen pitkää kuitenkin.

Eikä tässä vielä kaikki. Viikon puoliväliin osui ystävänpäivä ja sehän on tunnetusti yläkouluissa pinkki teemapäivä. Pinkkiä oli päällä minullakin. Lainasin Marjan pinkin Pikku-Myy-hupparin. Luokassa kuunneltiin tunti toivebiisejä, käytävillä pyöri teinejä halilautasten kanssa ja henkilökunnan huoneissa herkuteltiin nyyttäripöytien äärellä. Ihan tavallinen päivä koulussa. Työviikko päättyi lautapelituntiin.

Viikon lopulla ja käytännössä hiihtoloman alkajaisiksi päädyin sitten kahden naisen seurassa ensin Vantaan Juboon ja sieltä suoraan Ikeaan. Kauppareissut itsessään sujuivat helposti, mutta maantiet ja varsinkin risteysalueet tulvivat ja uimme auton kanssa moneen otteeseen aivan liian syvässä vedessä. Liekö siinä syy, että moottori alkoi pitää kummallista pörinää ja vaatinee visiittiä korjaamolle. Ainakin tarkastukseen. 

Viikonloppuna sitten sukelsin ulkovarastoomme ja kaivoin sieltä suunnittelemiini polkupyörien rakennusprojekteihin soveltuvia osia sekä kolme vanhaa lasten ammetta. Lasten ammeet kuuluvatkin viikon tärkeimpään tapahtumaan. Meistä tuli toistamiseen isovanhempia tai siis tuplaisovanhempia. Tuta ja Mummu kertaa kaksi. Tyttäremme perheeseen syntyi tiistaina pieni tyttö-vauva ja esikoinen oli mummulassa yökylässä maanantaista keskiviikkoon. Päivällä tietysti päiväkodissa, jonne tällä tutalla oli kunnia hänet pariin otteeseen viedä. 

En tiedä mitä tarkoittaa ystävieni sanomiset, että pitäisi olla jotenkin varuillaan tässä tilanteessa. Itselläni ei ole käsitystä, että suojaukseni olisivat nyt erityisen vahvat. Pikemminkin tiputin loputkin niistä alas ja odotan vain sitä kuuluisaa kiertyvää pikkusormea, joka isoisää kohti osoittaa. Isoveljensä teki jo selvää linnoituksen muureista. 

Hyvää lomaa kaikille, joilla semmottinen on ja onnellista elämää kaikille pienten lasten vanhemmille ja isovanhemmille. 

Harrastuksia ja pari luppohetkeä

Viikot voivat mennä nopeasti tai ne voivat madella. Päättynyt viikko alkoi hyvin hitaasti ja jo tiistaina tuntui siltä, että koko viikko olisi käytetty mutta enemmät puolet oli vielä edessä. Viikon vakiomenoihin kuuluivat pelimanniporukan treenit ja tähtiharrastajien kerhoilta. Viimeksimainitussa päästiin vihdoin aloittamaan havaintolaiteiden inventaari. Kukoputkia ja muita laitteita on vuosien saatossa kasaantunut kohtainen määrä, eikä kaikkien kunnosta ja varusteista ole tarkkaa lukua. Aloitimme parista pienestä putkesta, jotka sattuivat olemaan kerhohuoneella ja helposti käsillä. Näitä pienehköjä laitteita on yhdistykselle saatu pääosion lahjoituksina, kuin ihmiset ovat luopuneet harrastuksesta. Useinmiten lahjoittajana on ollut iäkäs henkilö, jolta on harrastus hiipunut ja muutto pienempään asuntoon on tuonut tarpeen luopua välineistöstä.

Viikon lopulla vietimme hetken vain olemalla. Työ- ja harrastuskiireiden keskellä tällainen rauhoittuminen on kovinkin paikoillaan ja annoimme itsellemme luvan nauttia siitä täysin siemauksin. Sunnuntaina palasimme sitten tuttuun tapaamme tehdä paljon asioita. 

Hieman myöhäisemmän aamun jälkeen suuntasimme Helsingin Messukeskukseen Vene 24-messuille. Tarkoituksena oli yleisen fiilistelyn lisäksi etsiä tietoa materiaaleista, jolla kunnostella ja parannella venettä sekä tutustua aurinkosähköjärjestelmiin. Aikeissa on varustaa telttaleirimme omalla sähkön tuotannolla. Lopulta vain viimeksi mainitusta löytyi tietoa mutta sitten sitäkin enemmän. Kiitos sen esittelijän, joka kuunteli ja paneutui tarpeisiimme ja laski suoraan tarvittavat kapasiteetit ja laitteistot. Monilla muilla osastoilla esittelijät keskittyivätkin keskinäiseen jutusteluun. 

Suoraan messuilta ajoimme keskiaikaseura Hukan kerhoiltaan, jossa pääsin taas kokeilemaan jousiammuntaa. Joskus huisin kauan sitten aloittelin harrastusta nykyaikaisilla välineillä mutta lopetin aika lyhyeen. Keskiaikaharrastuksen puitteissa olin päättänyt, että keskityn taiteisiin ja jätän kaikki vähänkin aseilta näyttävät jutut muiden harrastukseksi. Erehdyin kuitenkin kokeilemaan ja nyt tähtäimessä on omien varusteiden hankinta ja treenaamisen aloittaminen. Tämä toteutunee ehkä noin vuoden tai kahden aikajänteellä, kunhan pääsen perille siitä millainen jousi minun tulisi hankkia. Mielipide- ja tuntumakysymys siis.

Loppu ilta menikin sitten presidentin vaalien tuloksia seuraillessa. Onnea hänelle tuleviin tehtäviin. 

Muutoksia elämään

Tammikuu on takana ja talvi on näyttänyt kyntensä monessa mielessä. Vuoden alku oli kylmää ja kohtalaisen lumistakin mutta kylmän jakson perään saatiin leutoa ja vesisadettakin. Tämän luonnollisena seurauksena tulivat myös niin ihanat jäätiköt kaikkialle missä on ollut liikennettä autolla tai jalan. No juu. Se säästä paitsi, että toivon kevään tulevan nopeasti. Näin vanhemmiten talvet eivät tunnu yhtä mukavilta, kuin nuorempana. Alan ymmärtää itseäni vanhempia ihmisiä tässäkin asiassa.

Oman liikkumisen kannalta talvi on ollut yhtä surkea, kuin edellisetkin pari ja tällä tarkoitan kulkuneuvoa jolla kuljen. Omaatuntoa soimaa, kun käynnistän auton aamulla ja sujahdan nuo muutamat kilometrit töihin ja iltapäivällä takaisin. Kunnostin kyllä talvipyöräni mutta sain sen heti epäkuntoon ja toisesta korjauksesta huolimatta jatkoin autolla. Vaikka muuten noudatamme suhteellisen pitkälle kestävän kehityksen arvo- ja tavoitemaailmaa, on liikenne meidän komapastuskivi. Tai ainakin minun. Marja tekee pääosin etätyötä ja toimistolla käydessäänkin kulkee julkisilla. Ehkä kevään koittaessa siirryn pyörän selkään. Anopin vanha pyörä odottaa telineessä täysin ajokuntoisena kevään kelejä.

Harrastusrintamalla tein loppuvuodesta isoja linjauksia. Päätin jättäytyä pois erilaisista hallinnollisista viroista ja keskittyä harrastamiseen. Paikallisen pyöräyhdistyksen hallituksesta jättäydyin kokonaan pois sekä ajankäytön, että toiminnan sisällön vuoksi. Helsingin Halsualaiset ry:n puheenjohtajana lupauduin jatkamaan vielä vuoden. Olin mukana yhdistyksen pelastusoperaatiossa muutamia vuosia sitten ja tämän jälkeen luomassa nykyaikaisempaa yhdistystä. Helsingin Halsualaiset ry täyttää nyt 2024 täydet 60 vuotta ja järjestelyihin on parempi keskittyä vanhoila tekijöillä. Yhdistys kokoaa myös juhlalehden, johon sain kirjoittaa kaksikin tekstiä. Toisen oman sukuni osallisuudesta seuran toimintaan ja toisen puheenjohtajan tervehdyksenä. Ne jotka tuntevat tapani arvannevat, että kirjoitin tekstit viimeisimpänä kaikista kirjoittajista ja yön pieninumeroisina tunteina.

Jos järjestöpuolesta vielä jatkan, niin kaksi yhdistystä saanee lisää aikaa. Toinen on vanha tuttumme Tähtitieteellinen yhdistys Keski-Uudenmaan Altair ry, jonka toimintaa pitäisi viedä eteenpäin, kasvattaa ja laajentaa. Toinen on meille vuoden takaa uusi tuttavuus Suomen keskiaikaseura ja sen Helsinginseudun paikallisyhdistys Hukka ry. Keskiaika on kiehtonut meitä jostakin hämärästä aamunkoitosta lähtien, mutta vuosi sitten oli otollinen hetki liittyä seuraan jäseneksi. Nyt haetaan sitä omaa tapaa harrastaa ja kootaan keskiaikapersooniemme elämää kunnon tarinaksi ja pohjaksi sille kaikelle, jota harrastuksen piirissä teemme.

Tämä alkuvuoteen. Seuraavaksi jännitetään presidentin vaalin toisen kierroksen lopputulosta. Itse äänestimme ennakkoon.