Viime kesänä tuli koettua useampi keskiaikatapahtuma, mutta taisin kirjoittaa vain Turusta. Juuri muustakaan en ole kirjoitellut ja tunnen siitä pahaa omaatuntoa. Turku oli kuitenkin se klassinen, suuri ja kaikille alan harrastajille välttämätön pyhiinvaelluskohde. No ei sen enempää Turusta, koska siis siitä jo kirjoitin. Mennään sinne uudestaankin.
Kesän 2016 aikahypyt keskiajalle jatkuivat tuon ammoisen kauppakaupungin jälkeen itselleni niin rakkaassa Raaseporissa. Keskiaikaa Raaseporissa - Medeltid på Raseborg on Raaseporin linnanraunioiden ympärille rakennettu lämminhenkinen, pikkukiva tapahtuma, jonka sisältö kuitenkin noudattelee muiden tapahtumien tarjontaa turnajaisineen, markkinakojuineen ja trubaduureineen. Markkina-alue on pieni ja kojuja vain alun toista kymmentä. Joka toinen kesä järjestettävä tapahtuma on pienuudessaan ja hieman kotikutoisuudessaan mukava ja tulee lähelle vierailijoitaan, jos ei kuitenkaan aivan iholle. Kesän 2016 tapahtuma oli meille vasta toinen, koska tähtiharrastajien kesäleiri osui edelliskerralla samalle viikonlopulle. Muista tapahtumista poiketen Raaseporissa turnajaisritarit ovat ulkomaalaisia talleja ja matkalla keveillä varusteilla. Tässä RAMS onkin onnistunut mainiosti ja ainakin käymillämme kahdella kerralla esitykset ovat olleet täysin erilaiset, niin keskenään, kuin muihin tapahtumiin verraten. Kaikesta nautinnosta ja positiivisuudesta huolimatta oli jotakin, joka jäi mieleen negatiivisena. Liekkö syynä tapahtuman pienuus, oli myyjien kojuissa hinnat vedetty aika ylös ja ostokset jäivät käytännössä tekemättä. Tapahtuma itsessään oli ilmainen, mutta linnaan tietysti maksoi sisään ja maksu oli kertaluonteinen. Jos siis poistuit ja halusit uudelleen, maksoit taas. Linnassa pidettiin myös opastettuja kiertokäyntejä, jotka sisältyivät pääsylippuun. Kohdallemme vain osui opastus, jossa seisottiin keskellä linnanpihaa ja kuunneltiin kymmenisen minuuttia teennäistä tarinaa linnan historiasta. Siis askeltakaan astumatta. Ei meksettu pääsymaksua seuraavaan, mutta ajateltiin käydä syömässä siellä keskiaikainen lounas. Niin. Olisi ehkä syöty, mutta missään ei näkynyt hintoja tai aterioiden sisältöjä (toinen meistä pahasti ruokarajoitteinen). Vain outoja nimiä. Kaikesta huolimatta lienemme paikalla myös 2018, mikäli tähtiharrastajat eivät leireile taas samana viikonloppuna.
Raaseporin jälkeen, vain parin viikon välillä suuntasimme Hollolaan, niin ikään joka toinen vuosi järjestetävään tapahtumaan. Hollolan keskiaikaisen kirkon tuntumassa tunnelma oli aivan erilainen. Ei oltu vehreässä jokilaaksossa, vaan hämäläisen peltomaiseman reunalla. Markkinakojuja oli reilusti enemmän ja elävöittäjien leiri pisti parastaan. Oli mukava yllätys, että musiikkia, sitä tärkeintä syytä keskiaikailuun oli ripoteltu vähän sinne tänne. Oli lauluesityksiä kirkossa, yhtyeitä ruokakojujen kupeessa ja tanssia elävöittäjien leirissa. Leirin vieressä sijaitsi esityskenttä, jossa Rohan tallien turnajaisten lisäksi taisteltiin muutenkin ja pelattiinpa keskikaikaista rugbyakin. Jalat vain väsyivät jatkuvaan kävelyyn ja ainoa kunnollinen paikka niiden lepuuttamiseen oli kirkon penkit. Muut istuinsijat olivatkin sitten varattuina ruokapaikkojen asiakkaille. Samaan ongelmaan törmäsimme muuten Raaseporissakin. Hollolasta jäi kuitenkin mieleen eloisuus ja hyörinä, jonka voisi hyvin kuvitella peilautuvan kaukaa keskiajalta asti.
Kesän neljäs tapahtuma oli Verlan aika, jossa vierailimme sunnuntaina 7.8. Verlaa odoteltiin kovasti, koska siitä oli kantautunut niin paljon tarinoita, luoden viikonlopulle lähes eeppisen hohteen. Ja toden totta Verla ei jättänyt kylmäksi. Astelimme vehreän, puistomaisen alueen kujilla ja käytävillä, lähes seitsemännessä taivaassa, musiikin soidessa taukoamattomana ympärillämme. Markkinakojut muodostivat houkuttelevan hevosenkengän muotoisen kaaren esiintymislavan edustalle ja mahdollisti shoppailun samalla, kun seurasi ohjelmaa. Tähän ei kesän muut markkinat yltäneet. Taistelunäytösten sijainti kannaksen rannoilla ja samalla hieman eri tasoilla antoi mukavasti liikuntaa ja kokosi väkeä kasaan tosin, kuin tasamaan tapahtumissa. Ritarien jo tutuksi käyneen ohjelman lisäksi areenalla oli kunnon taistelua. Ensimmäistä kertaa saimme seurata lähiestäisyydeltä ja muuten penkillä istuen, kuinka metallinpalat lentelivät haarniskoista miekkojen ja muiden astalojen voimasta. Tämä oli sitä elämyksellisyyttä, jota nykyajan yllätyksettömyyteen tylsistyneet ihmiset tarvitsevat. Ilmassa oli tuolloin kuitenkin jo aavistus siitä, että tapahtuman paikka tulisi siirtymään jonkin hassun nimiseikan vuoksi. Näin on sittemmin käynyt ja nyt vain eletään toivossa, että organisaatio onnistuu siirtämään upean tunnelman uuteenkin paikkaan.
Varsinaisen kesäkierroksen päätti Hämeenlinnan markkinat elokuun puolivälissä. Markkinat ovat aina suuret ja tarjoavat jokaiselle jotakin. Jo kulku linnan pihan kautta varsinaiselle markkina-alueelle on juhlavaa. Vähän, kuin kävelisi aikaportin lävitse. Kohdattuamme linnan kupeessa sekalukuisen joukon, niin modernin-, kuin keskiajankin kulkijoita, avautui toisen portin jälkeen huumaava tuoksujen, äänien ja värien maailma. Linnanpuistossa kierteli useita käytäviä, joita reunustivat lukemattomat kauppiaiden kojut, joista monet olivat samalla työnätöspaikkoja seppien ja muiden käsityöläisten valmistaessa paikan päällä tuotteitaan. Vähän lähempänä rantaa loisti joukko valkeita historianelävöittäjien telttoja. Teltta-alueet oli ainakin ohjelman mukaan jaettu autenttisuuden mukaan kolmeen eri alueeseen, joista linnaa lähin lähes puritaaniseen tarkkuuteen pyrkiville. Leirialue jatkui pitkin rantaa ja alueen reunoja, sekoittuen mukavasti myyntikojujen kanssa. Alueella oli kaksi taisteluareenaa, josta pienellä niemekkeellä järjestettiin jollakin mittapuulla Suomen kaikkien aikojen suurin viikinkitaistelu. Karjalaiset kera novgorodilaisten yrittivät maihinnousua, mutta hämäläiset antovat näille selkään, vai pitäisikö sanoa turpiin. Sen verran kova oli tappelu. Maihinnousuun osallistuneet alukset olivat sittemmin näytillä puiston laiturissa ja olivat herkkua tällaiselle hansakauppiaan ja laivurin kirjanpitäjälle. Hämeenlinna tarjosi tälläkin kertaa upean kattauksen musiikkia ja pieniä esityksiä. Jos ken kysyy syytä näillä markkinoilla viihtymiseen, on syy numero yksi edelleen musiikki. Päivän päättyessä ja väsyneen kropan asettuessa taas mottorivaunujen pehmeisiin istuimiin, nousi puheeksi, jo edellsivuonna käyty keskusteltu: "joskus pitää löytää leiristä päänsija ja jäädä yöksi".
Vuoden viimeinen keskiaikatapahtuma oli Vantaan Steinerkoulun keskiaikaiset markkinat syyskuun puolivälissä. Koulun pihan ymprille ja tiloihin oli rakennettu monesta pienestä ohjelman palasta koottu tapahtuma. Verraten kesän isoihin tapahtumiin ei keskiaika ollut niinkään nähtävissä (emme muuten olleet itsekään pukeutuneina periodin mukaisesti, vaan farkkuihin jne.), mutta kuultavissa. Musiikkia oli tarjoolla parissakin paikassaa ja koulun liikuntasalissa esiintyi aivan upea Ensemble Subtilior -yhtye, jota en yrityksistä huolimatta ole onnistunut jäljittämään. Olisi kiva kuulla uudelleen. Kunhan takana ei olisi laumaa koululaisia, jotka opettaja on pakottanut kuuntelemaan. Myös ratsupuolella nähtiin uudet kasvot esityksen ollessa Barbaarikartanon, kahdella ratsukollaan pitämä. Kaikesta huokui itse tekeminen ja sekä hyvässä, että pahassa keskiajan tuominen mukaan myös vähän sinne päin. Hyvässä sikäli, että kynnys osallistumiseen ja tekemiseen on näin mahdollisimman matalalla, eikä keneltäkään vaadita juuri aikakuden mukaista asua, kunhan henki on oikea.
Väliin jäi suunnitelluista vain Helsingan keskiaikapäivä, joka sattui samalle päivälle Järvenpään kansanmusiikkitapahtuman kanssa, mutta ensi keralla tärkeysjärjestys on toinen.
Näin joulukuun alussa tulee lähes joka vuosi mietittyä ihmisiä, joilla on ollut merkitystä elämääni ja joillakin vähän laajemmin koko yhteiskunnalle. Näistä kolmella sattuu olemaan syntymäpäivänä joulukuun kahdeksas ja jokaisen sukunimi alkaa S-kirjaimella. Siksi äitini käytti päivästä sanontaa: kolme kovaa ässää Sibelius, Salo ja se kolmas, josta en tiedä, haluaisiko nimeään julki. Sibeliuksen tuntevat kaikki ja koko Suomi liputtaa. Salo on rakas, edesmennyt isoisäni Wäinö Ilmari, jonka kanssa ennätin elää vain viisi kuukautta, mutta meistä on kerrottu muistoja, jotka antavat tunteen, että hän rakasti minua. Viimeisintä ja lopulta sitä viho viimeiseksi jäänyttä lapsenlastaan. Viimeinen Ässä on lapsuuteni ehdottomasti paras ystävä Juha, jonka kanssa jaoimme elinpiiriä niin Helsingin Vallilassa, kuin Ådössä, Snappertuunan (nyk. Raseporin) saariston ulkoreunalla sijaitsevalla saarella.
Ja, kun pääsin vauhtiin katsastin muita kuuluisia suomalaisia ja Suomen sadannen itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa kaivoin esille Mannerheimin. Olettamukseni oli, että tästä olisi tullut hylsy, mutta katin kontit. C.G.E. Mannerheim olikin tasan yhtä kaukainen serkku, kuin Sibelius. Kaiken kukkuraksi aika pitkälle samojen esivanhempien kautta. Että terve vaan marski.
