Keskiaikaa Turussa

Laitoimme parin vuoden jahkailun jälkeen kesällä 2015 itsellemme keskiaikapuvut. Marjalle kauniin, tumman lilan ja minulle tumman ruskean. Ei siksi, että olisimme halunneet juuri nuo värit, vaan siksi, että oli sula mahdottomuus löytää Suomesta villakangasta keskellä heinäkuuta. Olisimme oikeasti halunneet punaiset ja vihreät tunikat, mutta näihin oli tyytyminen. Kuten harrastuksiin liittyvissä käsitöissä on tapana, valmistuivat pukujen viimeiset lisäosat yöllä ennen Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoita. Nuo markkinat jäivätkin sinä kesänä pukujen ainoaksi käytöksi. Keväällä 2016 täydensimme minibudjetilla toteutettuja asuja uusilla päähineillä ja suutarilla teetetyillä pitkillä nahkavöillä. Tämäkin vain pari päivää ennen Turun keskiaikatapahtumaa.

Asujen laittaminen oli meille sellainen askel historiaharrastuksessa, että oli lähes pakko laittaa 2016 kalenteriin useimmat Suomen suven keskiaikatapahtumista. Tarkoituksena ei ole ravata niissä kaikissa tulevina vuosina, vaan löytää nyt ne meille mukavimmat ja keskenään vähän erilaisemmat. Emmehän halua nähdä samaa ohjelmaa montaa kertaa kesässä, vain siirrettynä toiseen paikkaan.

Turku 2016

Koko harrasteluaikamme olemme kuulleet Turun keskiaikaisista markkinoista ja siitä, miten juuri nämä ovat se pakollinen tapahtuma keskiaikaharrastajalle. Ehkä näin onkin ja on kiistämätön tosiasia, että nämä ovat yleisömäärältään Suomen suurimmat. Myös miljöö Suomen vanhimman kaupungin sydämessä, kaupungin tiettävästi ensimmäisen keskustan (lue: koko kaupunki) paikalla luo oman jännittävän ilmapiirinsä.

Vietimme Turussa kaksi päivää, perjantaista lauantaihin. Saavuimme kaupunkiin puolen päivän aikoihin ja kävimme pystyttämässä teltan Ruissalon leirintäalueelle ja vaihtamassa vaatteet asianmukaisiin. Paikallisbussilla pääsi näppärästi torille, josta oli vain muutaman minuutin kävelymatka itse tapahtumapaikalle. Tätä kyytiä hyödynsimme vielä illallakin ja toistamiseen lauantaina. Itse markkinoilla huomasimme, että myyntikojut, joita tosin oli paljon, eivät tarjonneet meille paljonkaan uutta. Olemme selvästi keskittyneet omien pukujemme mukaisten asioiden hankkimiseen ja siis nirsoilemme. Toisaalta olimme sopineet jonkinlaisen budjetin reissulle, jotta investointivaraa jäisi kesän muillekin markkinoille ja kuten vähän aavistelimmekin, olivat mielenkiintoisimmat myyjät tasan samoja, joihin olimme tavaroineen törmänneet jo aiemmilla markkinoilla. Ei siis kovin paljon uutta auringon alla.

Mielenkiintoisempaa nähtävää löytyi sitten työnäytösalueelta, jossa käsityöläiset esittelivät vanhoja työtapoja ja myivätpä joitakin valmistamiaan tuotteitakin. Jo pelkkä  työskentelyn seuraaminen herätti ajatuksia oman harrastuksen laajentamisesta. Varsinaisesti potkua omaan harrasteluun sain soitinrakentajilta. Vaiheessa ollut jouhikkoprojektini saanee päätöksensä tulevana talvena.

Perjantaina kävimme katsomassa myös Rohan tallien uuden turnajaisesityksen. Sen tulemme varmasti näkemään kesän aikana vielä uudelleenkin, muissa tapahtumissa. Ison osan ajasta käytimme sitten musiikin kuunteluun. Turulla oli tarjota laaja kattaus yhtyeitä, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja, mutta hyviä sekä tietysti pari uuttakin bändiä. Tällainen keskiaikamusan kavalkaadi oli kovasti meidän kummankin mieleen ja lienee tulevina vuosina se syy, joka vetää meitä tuonne vanhaan kauppakaupunkiin. Vain esitysten sijoittuminen kahteen paikalla olevaan kuppilaan tuntui hassulta. Ei siksi, ettei musiikki olisi niihin sopinut, vaan kuivin suin ravintolan pöydässä istuminen. Emme siis kulutua erityisen paljon olutta tai vastaavia juomia. Limuja välttelemme ja kahvi ynnä tee tuntuvat turhilta ilman pullaa, jota niin ikään yritämme pitää poissa ulottuviltamme.

Mutta kaikkenaan kuppiloissa oli kiva istua, kunnella musiikkia ja jutella tuiki tuntematomien keskiaikaharrastajien kanssa. Saimme nyt havaita, että pukeutuminen tällaiseen tapahtumaan on avoin valtakirja keskustelun aloittamiseen. Wau. Tästä jäi ehkä parhaat muistot koko tapahtumassa. Joidenkin kanssa tervehdimme lähtiessä toteamalla, että tapaamme sitten siellä ja siellä. Saa nähdä kuinka monta sitten tunnistamme. Pari ainakin.

Lauantaina piipahdimme tietysti myös Aboa Vetuksessa. Osuimme vielä opastetun kierroksen matkaan, mutta jättäydyimme joukosta, kun alakerran vanha osa oli kierretty ja jäimme vielä itseksemme katselemaan paikkoja.

Mitä sitten jäi käteen tapahtumasta?

Markkinakojuilta emme odota tulevina vuosina paljoa, joskin rahaa pitää varata rutkasti mukaan, koska jotakin tulee kuitenkin osteltua. Musiikkiohjelma pitää laittaa aikataulun pohjaksi, jotta ennätämme kuunteleman kaikkea, mitä haluamme. Muutaman teatteriesityksenkin voisi seurata alusta loppuun. Mutta kaksi asiaa jäi päälimmäisiksi. A: käymme Turussa ensivuonnakin ja B: varaamme hyvissä ajoin hotellimajoituksen aivan alueen lähistöltä. Ei siksi, että leirintäalue, teltta ja bussikyyti olisivat olleet honoja, vaan siksi, että viimeinen bussi menee Ruissaloon aivan liian aikaisin, markkinoiden iltaohjelmaa ajatellen.

Sukututkijan saatanalliset lähteet.

Aloitin itse oman sukututkimukseni vuonna 1985, ollessani vasta 17-vuotias. Käytössä oli silloin isän työpaikan kopiokone lomakkeiden kopiointiin, itsellä sähköinen kirjoituskone sekä käytetty mappi. Tutkimusta tein vierailemalla Kansallisarkistossa Helsingissä ja tutkimalla siellä niin mormonien mikrokortteja, kuin mikrofilmattuja kirkonkirjojakin. Lisäksi haastattelin vanhempia sukulaisia ja luin pitäjänhistoriikkeja sekä isäni aikanaan tekemiä hataria muistiinpanoja sukulaisuussuhteista. Saatuani aikanaan ajokortin siirryin vierailemaan myös eri pitäjien kirkkoherranvirastoissa. Sain silloin tutkia alkuperäisiä kirjoja. Se oli jännää.

Sukututkimuksen muuttuessa valtavirtaharrastukseksi sulkeutuivat arkistojen ovet ja tietoja sai vain tilaamalla ja maksamalla. Kiitos vain teille nousukkaille. Tuhositte tai ainakin vaikeutitte hyvää, tarkkaa tutkimusharrastusta. Vähitellen tietoja alkoi kuitenkin tihkua nettiin ja ensin Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokantaan. Päätin seurata aikaani ja kaivelin muiden lähteiden ohella sieltä vinkkejä esivanhempieni tekemisistä. Lopulta aukenivat myös skannatut kirkonkirjat kaiken kansan ulottuville. Saatoin taas edetä työssäni. Tähän rinnalle nousivat myös ns. sukututkimusohjelmien webbisivustot, joilla muut suvuistaan kiinnostuneet julkaisivat löytämiään henkilöitä. Aina silloin tällöin löysin omiakin esivanhempia näistä puista. Otin tavaksi uutta henkilöä tutkiessani aloittaa työn Googlella. Olisiko joku muu jo tutkimut samaa henkilöä tai löytyisikö henkilöstä muita viitteitä, jotka auttaisivat oikeaan suuntaan?

Saavutettiin taas uusi virstanpylväs, kun joukko sukututkijoita (oletan näiden olevan niitä samoja nousukkaita, joista mainitsin aiemmin) alkoi kritisoimaan nettilähteiden käyttöä tutkimuksessa. Niitä ei saisi käyttää olenkaan ja tietoja ei saisi ollenkaan julkaista netissä. Jokaisen pitäisi siis etsiä jokainen esivanhempansa alkuperäisistä arkistolähteistä ihan yksin ja pitää löydöt omana tietonaan tai julaista kirja. Niin siis rahan perässä juoksemista.

Minusta tällainen suhtautuminen kehittyvään tutkimusympäristöön on ala-arvoista ja omiaan kaventamaan aktiivisten harrastajien määrää. Nettilähteiden järjestelmällinen hylkääminen rajaa pois monta kullan arvoista tietolähdettä ja vinkkiä, sekä teettää aivan turhaa työtä alan harrastajilla.

Olen kaikissa harrastuksissani vain tyytyväinen, jos saan harrastusta edistäviä vinkkejä toisilta harrastajilta tai vaikka sitten netistä.

Järkevä ja vastuuntuntoinen sukututkija osaa kyllä arvioida lähdemateriaalin laadun, oli se sitten papin käsin kopioima rippikirja, mormoonin kirjoitama kortti, isoäidin muistelut, toisen tutkijan kirjoitama sukukirja tai nettisivut, käsin näpytelty sukututkimustietokanta tai sitten se saatanallinen, ylikansallinen sukututkimussivusto.

Kotiin ajaessani tiedän olevani oikealla tiellä, kun tienviitassa lukee Järvenpää, mutta sehän on vain jonkun asettama vinkki suunnasta.