Joulun alla

 Neljä päivää jouluaattoon, eikä vieläkään tunnu edes marraskuulta. Lumi on toki maassa ja huomenna on talvipäivän seisauskin, eli päivä lyhimmillään, mutta henkisesi elän vasta lokakuuta. Niin äkkiä on syksy mennyt tai luultavasti sumuiset aivoni eivät vain ole ymmärtäneet ajan kulkua ja lukematon määrä asioita on jäänyt tekemättä. Kiire tai laiskuus eivät ole olleet syynä, vaan tuon viheliäisen viruksen jälkioireet.

Kuluneella viikolla on kuitenkin tehty juuri niitä koulumaailman juttuja, mitä syyslukukauden viimeisinä päivinä tehdään. Arvioidaan, arvioidan, tarkastellaan lukemattomia papereita ja yritetään olla, kuin meneillään olisi se kaikkein tavallisin kouluviikko. No kaikki ymmärtävät, ettei se onnistu, koska kaikki tietävät kuinka monta aamua on aikaa joululomaan.

Kaikkien työhön ja kotiin littyvien jouluvalmisteluiden ohella ennätin osallistumaan kolmiin pikkujouluihinkn. Ensin juhlivat tähtiharrastajat, sitten meidän koulun henkilökunta ja viimeisenä meidän pelimanniporukka. Oikeastaan listan kärkeen kuuluisi myös meidän luokka, joka piti omat kekkerinsä, leivottuaan köksän lokassa ensin joulutortut ja piparit.

Nyt odotellaan joulurauhan laskeutumista ja muutamaa vähän hiljaisempaa päivää.

Siunattua joulua itse kullekkin.

Kesän lämmöstä talvimyrskyyn

 Paljon on virrannut vettä Vantaan joessa sen jälkeen, kun viimeksi kirjoittelin. Kesä meni ja syksykin ja nyt raivoaa ensimmäinen talvimyrsky. Mutta palataampa kesään.

Saimme siis teltan kunnialla pystyyn ja veneenkin uuteen satamaan. Veneen moottori kävi paikallisen osaajan käsittelyssä ja käy nyt ainakin kohtuullisesti. On todennäköistä, että sen kaasutinta ei ollut puhdistettu koko sen 31-vuotisen historian aikana. Vasta toinen puhdistuskerta sai sen aukeamaan. Ei siis ihme, että ei käynnistynyt. No. Yhtä kaikki pääsimme siis vesille ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja palauttelemaan veneilytaitoja. Tätä kirjoittaessani vene on kuitenkin jo telakalla ja tiukasti pressuihin käärittynä.

Telttailun osalta kesä kului mukavasti ja syyskuun viimeisenä viikonloppuna naksahti kalenteriin 30. telttayö. Näistä kolme taisi mennä vanhalla kupolilla Pohjanmaan-Kainuun-reissulla ja loput isolla teltalla. 

Minulle tämä huipennus oli ennätys sitten teinivuosien, mutta Marjalle ilmeisesti koko hänen elinaikanaan. Tämä ero johtuu siitä, että Marjan perheessä ei juuri harrastettu telttailua ja me käytännössä asuimme teltoissa koko kesäkauden. Näitä kesiä muistelen yhä haikeudella ja varmaan tulen muistelemaan koko lopun ikääni. Kaikkenaan kunnollinen telttakesä, jollaista olin toivonut niin monta vuotta oli paras kesäni vuosiin. Se pyyhki edellisen talven murheet taivaan tuuliin ja täytti mielen virkeällä energialla, jolla tulisin jaksamaan yli pitkän, pimeän talven.

Kesän ja alkusyksyn kuluessa teimme toki reissuja sekä museoihin, keskiaikatapahtumiin, että tähtiharrastajien kesäleirille. Ilmeisesti viimeksi mainitulta toin tuliaisina myös koronan, jonka jälkioireista olen kärsinyt sitten koko syksyn. Vasta hetki sitten havahdin ensimmäiseen päivään, jolloin en tuntenut oireita. Poissa ne tuskin on, mutta jospa hieman lievempinä. Palaan tähän ehkä myöhemmissä postauksissani.

Syksy tuli kuitenkin ja työt alkoivat ennalta tiedettyyn aikaan. Lähin työtiimi koki suuria muutoksia, mutta olen varsin tyytyväinen nykyiseen kokoonpanoon. Olen reilusti porukan vanhin, mutta on mukavaa tehdä töitä nuorekkaassa (oikeasti nuoressa) tiimissä. Nuorrun ehkä itsekin.

Muiden harrastusten parissa syksy toi lopulta todellisen yrityksen palata koronan jälkeiseen normaaliin. Itselleni se tarkoitti kuitenkin sitä, että aloin pyristellä irti joistakin luottamustehtävistä. Koronavuodet olivat opettaneet sen, että kaikkea aikaa ei tarvitse sitoa erilaisiin vastuutehtäviin. Joskus voi vain olla ja nauttia tai jopa jäädä kotiin ja nauttia elämästä.

Suurin muutos vuodessa ja erityisesti syksyssä oli kuitenkin se, että olen nyt Tuta. Ajatukset palaavat päivittäin tuohon pieneen miehen alkuun ja siihen kaikkeen, mitä voin hänen elämälle tarjota.