Kevättä

Kevät on koittanut Suomeenkin ja ensimmäiset kesän merkit ovat nekin havaittavissa. Ennuste tosin povaa vielä yhtä kylmää jaksoa mutta kevät etenee joka tapauksessa. Itselläkin moni keväinen juttu on putkahtanut esiin ja aktiviteeteissa on ollut havaittavissa edistystä. Tietysti on asioita, jotka ovat jääneet makaamaan pitkän talven ajaksi mutta ehkäpä pääsen niihinkin käsiksi tässä kevään ja alkukesän aikana. Ilahduttavinta on ollut huomata erityisesti pitkään muhineiden projektien edistyminen. Nämä tarkoittavat valmistuessaan myös potkua muihin tekemisiin, jotka ovat olleet näistä riippuvaisia.

Jos paljon hyvää, niin myös jotakin huonoa. Tämä on ensimmäinen kevät pitkään aikaan, että tunnen itseni uupuneeksi. Yleensä kevään tulo ei sitä tee. Saa nähdä mihin tämä kääntyy.

Joka tapauksessa oli kiva taas parin vuoden jälkeen palata tällekin sivulle.

600:n vuoden jetlag

Se tunne, kun ajat autolla tuiki tavallista maantietä ja tunnet samalla, ettei sinun pitäisi olla täällä ja tässä ajassa laisinkaan. Olet jossakin vieraassa tulevaisuudessa, jossa ihmiset liikkuvat itsekseen kulkevilla vaunuillaan, tiet ja kadut ovat leveitä ja päällystetty jollakin oudon tasaisella mustalla aineella. Kaupunki, jonka läpi matkaamme on täynnä toinen toistaan suurempia linnoja ja torneja. Nelikulmaisia torneja, joissa ikkuna-aukot yltävät maahan asti. Outoa ja pelottavaa. Kaduilla ja kujilla on kaikilla omat nimensä, jotka on hakattu laattoihin seisomaan risteyksiin. Erilaiset sanat ja numerot värittävät teiden pientareita ja vaunuihin kuuluu vain hurinaa ja suhinaa, mutta ei ihmisten, eläintein tai metsän ääntä.

Mietin mitä vain syödä, miten nukun ja kenelle uskallan puhua? Mikä kaikki on vaarallista ja mihin voin luottaa? Olo on orpo ja yksinäinen. Tyhjä. Tunnettu maailma on jäänyt taaksemme. Meidän on pakko löytää täältä majapaikka ja turva, johon käpertyä piiloon.  

Olimme palaamassa lyhyeltä, kolmen päivän visiitiltä Suomen keskiaikaseuran kesäleiriltä, Nuijasodasta. Leiri itsessään kesti 10 päivää, joten oma aikahyppymme jäi suhteellisen lyhyeksi. Silti tuona aikana mieli siirtyi ajassa taakse ja vieraan maailman asiat alkoivat kadota ajatuksista. Siirtyminen keskiaikaan sujuu usein hyvinkin helposti. Jo pelkkä pukeutuminen luo itselle tunteen ajassa siirtymisestä ja tämän jälkeen tuoksut, maut ja äänet vahvistavat tunnetta. Kun kaikki ihmiset ympärilläsi tuntevat ja toimivat samoin sekä muuttavat puheensakin tähän tuttuun aikaan, vieraan maailman asiat häipyvät näkyvistä ja maisemaankin ilmaantuu keskiaikaisia rakenteita on, kuin kotiin palaisi. Aikaan, jossa huolet olivat toisia, maisemat lähellä, asiat tuttuja ja turvallisia. Elämä yksinkertaisen selkeää. Toisin on sitten tulevaisuuteen paluun laita. Ottaa pitkän tovin, että muistaa kaikki tekniset jutut, kiellot ja rajoitukset sekä ymmärtää liikennettä ja yhteiskunnan toimintaa.

600 vuotta on aikamoinen aikahyppy kumpaankin suuntaan, mutta menneeseen, tunnettuun maailmaan se onnistuu, kuin Merlinin sauvaa heilauttamalla.

Kaksi puhetta Halsualla

 "Hyvät ystävät." aloitin puheeni Halsuan Käpyhovissa lauantaina 6.7.2024. 

Oli onni ja kunnia toivottaa kaikki tervetulleiksi Helsingin Halsualaset ry:n 60-vuotisjuhlaan ja Juhla-Vehtarin julkaisutilaisuuteen. 

Silloin vietettiin Eino Leinon päivää. Päivä oli mitä sopivin yhdistyksen juhlalehden julkaisuun. Ei siksi, että Leino oli runoilija ja kirjailija ja taisipa olla näytelmäkriitikkokin. Hän oli myös sanomalehtimies, toimittaja ja suomalaisuusmies. Helsingin Halsualaiset ry ja sen Vehtari-lehti edustavat ja ovat edustaneet omalla tavallaan suomalaisuutta ja sitä kulttuuria, jota Leino oli aikanaan nostamassa esiin ja me nyt ylläpitämässä. 

Monesti, kun kerron kuuluvani Helsingin Halsualaisiin kysytään minulta, että miksi. Oletko Halsualta? Ja lyhyen selostuksen jälkeen tiedustellaan mitä halsualaisuus on Helsingissä, satojen kilometrien päässä keskiseltä Pohjanmaalta. Vertaan mielelläni tilannetta Amerikan suomalaisiin, jotka muistelevat omaa tai esivanhempien maata. Kaikkea Suomeen tai suomalaisuuteen kuuluvaa ei voi toisintaa Amerikassa, mutta siitä voidaan nostaa esiin tärkeimpiä seikkoja. Niitä, jotka tekevät suomalaisista juurista niin hienot ja arvostettavat. Niitä, jotka tekevät vielä neljännenkin polven amerikkalaisista suomalaisia. Samoin on halsualaisuuden kanssa. Emme elä sitä todellisuutta, joka Halsualla vallitsee nyt tai isovanhempiemme aikaan. Mekin nostamme esille muutamia keskeisiä seikkoja. Niitä, jotka olemme perineet halsualaisilta vanhemmiltamme. Minä isältäni.

Pidin puhetta Halsuan raviradan, Käpylän reunalla. Radan keskellä on aina ollut pesäpallokenttä ja vierellä tanssilava. Nämä kolme edustavatkin hyvin halsualaisuuden ytimiä, hevosia, pesäpalloa ja musiikkia. Näistä musiikki on kannatellut minunkin elämääni. On vielä yksi seikka, joka ei suoraan näy, eikä sitä voi mennä turistina tuijottamaan, mutta sen voi aistia. Nähdä ja kuulla, kun kohdalle osuu. Se on talkoohenki. Henki, jolla Suomea on aikanaan raivattu ja rakennettu ja joka on monin paikoin täysin kadonnutta kansanperinnettä. Halsualla se on kuitenkin voimissaan ja kuvaa hyvin myös sitä henkeä, joka tekee halsualaisuudesta ja halsualaisista juurista omanlaisensa. Talkoohenki näkyy myös juuri julkaistussa Juhla-Vehtarissa. 

Aluksi yhdistykselle puuhattiin kirjamuotoista historiikkia, mutta erinäisten, yksittäisistä ihmisistä johtumattomien seikkojen vuoksi hanke kariutui. Niinpä pari aktiivista ja ahkeraa jäsentä heittivät ilmoille ajatuksen juhlalehdestä. Ja kun halsualaiset saavat vihiä jostakin, jota tehdään talkoilla on soppa valmis. Kirjoittajia oli tuota pikaa enemmän, kuin kohtuudella mahtui. Vain muutamassa kuukaudessa ideasta oli lehti jo taitossa ja painossa. Sitä on talkoohenki.

Saatoin puheenjohtajana vain kiitellä kaikkia kirjoittajia ja muuten lehden tekoon osallistuneita.

Sunnuntaiaamuna oli edessä Helsingin halsualaisten kirkkopyhä ja messu Halsuan kirkossa. Messun jälkeen seurakunta tarjosi kaikille lounaan. Kirkkopyhään liittyen oli seurakuntatalolla myös oma juhlansa. Juhlassa saimme kuulla useita puheita, runoja sekä Tertut-yhtyeen esittämänä paikallista pelimannimusiikkia. Viimeisenä Oton Lokakuun polkan, jota voinee verrata rock-puolen Paranoidiin. Kaikki sen tietää, mutta harva osaa kunnolla. Tertut osaavat.

Itse pääsin taas puheenjohtajana pitämään avauspuheen. Olikin ensimmäinen kerta, kun puhuin tilaisuudessa, joka painottuu uskoon ja kristillisyyteen. Olimme juuri saaneet osallistua messuun niin monen meistä kotikirkossa. Toisten meistä isien ja äitien kotikirkossa. Niin, kuin yhdistyksemme luo siltoja kotiseudun ja muualle muuttaneiden välille voi kirkkokin luoda siltoja. Oma uskonnollinen siltani Halsualle on vahva. Vaikka äitini oli uskonnollinen ihminen hänkin, toi isäni meille Halsualta sen evankelisen perustan, jolle oma uskoni on rakentunut. Yksinkertaiselle uskolle armosta ja pelastuksesta. 

Meillä uskonnon ja Kristillisen uskon näkyvin harjoittaminen on tapahtunut aina musiikin välityksellä ja moni läheisimmistä sävelmistäni onkin hengellisiä. Ja niin, kuin taitaa halsualainen tapa olla, ettei uskonnosta paljon huudella, vaan pidetään se piilossa omassa sydämessä on se minunkin tapa. Oli Isän tapa ja siitä kertonee yksi rakkaimmista lauluistanikin. 

Palatakseni siltoihin, loi kirkkopyhän messu itselleni sillan isäni ja oman lapsuuden kirkkoni välille. Onhan Halsuan kirkko isäni lapsuuden kirkko, jonka hän jätti Halsualta muuton vuoksi 12-vuotiaana taakseen. Minäkin jätin oman lapsuuden kirkon taakseni 12 vuotiaana, niin ikään perheen muuton vuoksi. Nyt osallistuin messuun isäni lapsuuden kirkossa, jossa saarnasi oman lapsuuden kirkkoni, Helsingin Paavalin nykyinen, halsualaissyntyinen kirkkoherra Kari Kanala. Muut eivät sitä voineet nähdä, mutta mielessäni nämä kaksi kirkkoa olivat hetken aikaa yksi ja sama kirkko.

Päätin puheeni lainaten kertosäettä siitä minulle rakkaasta laulusta, Kari Tikan Armolaulusta.

"Sillä armosta olemme pelastetut. 

Emme tekojemme kautta ettei kukaan kerskaisi. 

Se on Jumalan suuri lahja. 

Aamen."

Matkailua keskiajassa ja esi-isien mailla

Kirjoitin edellistä tekstiäni myöhään sunnuntai-iltana ja tuosta on kulunut kohta kaksi viikkoa. Maanantaina lähdimme kotiin ja itse aloin valmistella reissua Turun keskiaikatapahtumaan. Oli vähän ommeltavaa ja paljon suunniteltavaa. Lähtisimme liikkeelle varhain perjantaiaamuna ja ajaisimme lauantaina vielä yöksi saareen. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Maanantaiaamun koittaessa teltallamme oli ilmassa hienoista jännitystä. Toimisiko yhteydet ja ennen kaikkea riittäisikö sähkö? Marja aloitteli elämänsä ensimmäistä etätyöpäivää saaressa ja teltalla. Alun haparoinnin jälkeen paneelista alkoi virrata sähköä myös Marjan läppäriin ja kohta työ sujui, kun arkena muutenkin. Vain toisen näytön puuttuminen vaati hieman sopeutumista ja koneen viereen kynän ja vihkon korvaamaan Windowsin Notepadia. Marjan lopetellessa iltapäivällä töitään minä pakkasin tavaroita, jotka sitten nostelimme yhdessä autoon. Söimme vielä päivällisen ja suuntasimme kotiin.

Kolmen kotipäivän jälkeen oli edessä Keskiaikainen Turku -tapahtuma. Toki kotipäivät tiesivät Marjalle kolmea työpäivää omassa toimistossaan ja minulle edellisen reissun tavaroiden huoltamista. Käytännössä pyykin pesemistä. Puolet tiistaipäivästä vietin suunnitellusti terveyskeskuksessa, johon olin buukannut labrakokeet ja pari muuta sairaanhoitajan tapaamista. Kaikki tarvittavat ja vaaditut tutkimukset tuli hoidettua yhdellä kertaa. Viimeistelin viikon kuluessa myös sittemmin täysin epäonnistuneeksi osoittautuneen pellavaisen tunikani. Sen puran joskus alkutekijöihinsä ja teen aineksista jotakin muuta.

Turkuun siis lähdettiin perjantaiaamuna, Marjan otettua tuohon yhden lomapäivän tai en oikeastaan tiedä oliko tuo lomaa vai saldovapaata. Ihan sama minulle. 

Kotoa lähdimme periodivaatteet valmiiksi yllä ja jälleen kerran päädyimme huomion kohteeksi. Nyt bensamittarilla, jossa naapuritankilla ollut nainen pyyteli ensin anteeksi ja halusi sitten kertoa kuinka ihanat asut meillä oli yllämme. Tuo jaksoi hymyilyttää pitkälle. Kiitos hänelle.

Parin tunnin ajon jälkeen pysäköimme auton hotellin parkkiin ja lähdimme tallustelemaan läpi Turun, kaupungin vanhalle suurtorille. Edellisistä vuosista poiketen ei markkinakojuja näkynytkään jokivarressa, vaan kaikki olivat tiivisti torilla ja viereisessä puistossa. Kojut oli nopeasti käyty läpi ja havaittu, että rahat säästyvät johonkin muuhun, joka käytännössä tarkoitti syömistä ja juomista. Lopun päivää kiertelimme alueella tuttujen kanssa jutellen, kojuja vielä katsellen ja muutamia musiikkiesityksiä kuunnellen. Ja tietysti ruokaa ja juomaa etsien. Varsinkin juotava teki kauppansa lämpötilan huidellessa kolmen kympin kieppeillä ja jossakin tyynessä, aurinkoisessa nurkassa ehkä ylikin.

Iltaa istuimme kahden tuttavapariskunnan kanssa ja hotellille ennätimme vain muutamaa minuuttia ennen sateen alkamista. Sadetta jatkuikin sitten aamupuolelle yötä ja lauantai aukeni mukavan raikkaana ja selkeästi edellistä päivää viileämpänä. Myös tuuli oli virinnyt ja se teki olotilasta vieläkin paremman. Lauantain suunnitelmaan kuului yhden esitelmän ja usean musiikki ja tansiesityksen seuraaminen ja näin myös tapahtui. Esitelmä tai oikeastaan esittely koski Abo Vetus -museoon tehtyjä Turun suurtorin ja Aurajoen sillan keskiaikaisen ulkoasun mukaisia pienoismalleja. Ovat näkemisen arvoisia. Tehty perinteisellä tavalla käsin veistämällä 3D-printtauksen sijaan. Musiikillinen anti tuli käytyä läpi ja kaikki tapahtumassa esiintyät artistit ja yhtyeet kuultua. Oli siis aika lähteä paluumatkalle. Taktisesti pukeuduimme lauantaina ns. mundiksiin eli nykyaikaisiin vaatteisiin, jotka päällä on ehkä hieman mukavampi matkustaa autolla. Ja ei. Emme menneetkään saareen, vaan suoraan kotiin ja päätös oli järkevä. Kahden päivän tallustelut helteisellä mukulakivetyksellä veivät veronsa ja olimme kumpikin aivan puhki. Varsinkin jaloistamme. Sunnuntain lepo tuli tarpeeseen.

Marjalle maanantai tarkoitti taas työviikon alkua mutta minulle aikataulutettuja menoja. Ensiksi auto korjaamolle lyhyttä hitsisaumaa varten. Edellisviikon katsastus oli mennyt muuten kunnialla läpi, mutta pakoputken taaimmainen kannatin katkesi harmittavasti paria päivää ennen h-hetkeä ja se oli korjattava. Nyt siis voisi sanoa auton olevan katsastettu ja kunnossa. Ikäisekseen yllättävänkin hyvässä kunnossa. Lyhyt piipahdus kotiin ja auton nokka kohti Hyvinkäätä, jossa sijaitsee yksi lähiseudun parhaista kangaskaupoista. Lisää pellavaa ja satiinia varastoon. Sinänsä hauska sattuma, että myymälässä oli kanssani kolme muutakin asiakasta. Heillä listalla oli pellavaa ja villaa. Arvata saattaa, että me kaikki olimme historian elävöittäjiä. Asiakkaista siis neljä neljästä ja kaikki hankkimassa kankaita juuri periodivaatteisiin. Pitääpä katsella tulevissa tapahtumissa, josko tapaisin heidät uudelleen.

Viikko jatkui siis töiden ja käsitöiden merkeissä, kunnes perjantaina olisi lähtö Pohjanmaalle. Päivien kuluessa havaitsin olevani varsin uupunut ja päätinkin, että loppu loma otetaan rauhallisemmin ja keskitytään rentoutumiseen. Muutamia sovittuja menoja toki olisi, mutta karsisimme kaiken ei niin pakollisen. Joka tapauksessa nyt lähdettäisiin yhdelle reissulle. Minä pakkasin tavarat ja nostelin ne autoon sillä aikaa, kun Marja teki vielä viimeiset työtunnit ja sulki koneen. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä Kokkolan suuntaan ja Veteliin, jossa majapaikkamme sijaitsisi. 

Nyt on varhainen lauantai aamu ja katselen Halsuanjoen ylitse Sillanpään kylää, jossa esivanhempani asuivat koko 1800-luvun. En tarkkaan tiedä missä kohdin, mutta voin kuvitella, että molemmat Matit ja nuori Hjalmarikin ovat käyskennelleet täällä jokivarressa ja illan laskeutuessa katselleet samanlaisen usvan nousua joelle ja läheisille pelloille, kuten minäkin viime yönä.

Halsualle, jonne Salot täältä muuttivat ja jossa isäni ja isoisäni syntyivät lähdemme tuota pikaa. Siellä alkaa Helsingin Halusualaiset ry:n 60-vuotisjuhlinta ja minulla on kunnia ja velvollisuus avata tuo ensimmäinen tilaisuus. Mutta siistä sitten seuraavalla kerralla lisää.

Stressin purkua

Toukokuu päättyi ja kesäkuustakin on kulunut valtaosa. Asian voisi kuvailla myös sanomalla, että lomasta humpsahti alkuosa melkein huomaamatta. Loma tosiaan alkoi kesäkuun alussa ja edeltävät viikot olivat yhtä hullun myllyä niin töissä, harrastuksissa, kuin kotonakin. Työkuviot nyt olivat selviö ja sama toistuu vuodesta toiseen. Ymmärtääkseni suuri osa ammattikunnastamme ynnä rakkaat ohjaajamme olemme tässä asiassa samassa veneessä. Kesäkuun ensiviikot eivät ole lomaa, vaan aivan suunnitelmallista stressin purkua. Kotona sen sijaan epämääräinen kaaos ja asioiden levällään olo niin henkisesti, kun fyysisestikin oli enemmänkin epäonnistuneen ajankäytön tulosta. Kun tietää, että työkuviot vaativat aina keväällä vähän tai siis aika paljonkin enemmän, kuin talven kuukaudet, oli sulaa hulluutta edes yrittää mitään erityisempää. Kunhan arki olisi rullannut, ruokaa haettu kaupasta, tiskit ja pyykit hoidettu ja lattiat imuroitu. No edellämainitut toki tuli hoidettua ja paljon muutakin muttaei sitten kaikki aloitetut hankkeet.

Harrastuspuolella jatkoimme tähtiharrastajien kokoontumisia aina kesäkuulle, jolloin pidimme kevätkauden päättäjäiset ja tämän jälkeen vielä pikku piknikin Järvenpään Rantapuistossa. Tällöin vetäisimme myös aurinkonäytännön yleisölle. Toinen kesäkuulle osunut harrastuksemme tuli vapaaehtoisen maanpuolustuksen suunnalta ja tarkoitti Kesäyön marssia. Tämä marssitapahtuma toteutettiin Tuusulanjärven ympäristössä ja me olimme jälleen huoltamassa marssijoita. Itselleni tapahtui tuona viikonloppuna asia, jota olen hieman pelännytkin, nimittäin totaalinen uupuminen. Itse marssi ja ihmiset ympärillämme olivat ihan ok, mutta edellinen viikko ei ollut antunut sitä lepoa, jonka olisin loman alkuun kaivannut. Päin vastoin kasasin lisää kuormaa ja jossakin vaiheessa ilmaantuu aina se kamelin selän katkaiseva korsi. Siinä vaiheessa, kun ainoa mahdollisuus oli painaa pää tyynyyn, olisi edessä ollut vielä kolmen tai neljän tunnin ajamaiset. Onneksi Marja ja muut kuljettajat saivat paikattua tilanteen ja minä otin opikseni. Jatkossa lepo on lepoa, vaikka kuka pyytäisi mitä.

Kesäyönmarssin jälkeen alkoi mukavampi jakso kesän vietossa. Kummityttömme pääsi ripille ja olimme luonnollisesti siunaamassa häntä konfirmaatiomessussa ja heti samana iltana suuntasimme saareen telttailemaan. Otimme jälleen pienen askeleen kauemmaksi telttailun perinteisestä askeesista ja asensimme jonkun vuoden mukanamme kulkeneen auton akun perään aurinkopaneelin. Marjan pitäisi nyt kyetä myös etätöiden tekoon teltalta ja sähkön tulla ekologisesti Auringosta. Juhannusaattoa vietimme nyt toisen kerran Raaseporin linnalla ja seurasimme leppoisaa musiikillista ohjelmaa sekä tapahtuman kliimaksina juhannussalon nostoa. Sehän tapahtuu myös ruohikko- ja metsäpalovaroitusten voimassa ollessa, jolloin kokot jää polttamatta. Poistuessamme juhlista hyvä ystävämme tiedusteli, josko haluaisimme pikku ajelulle hänen Bentleyllään ja halusimmehan me. Sain myös ajaa tuolla. Tämä kuuluu sarjaan tapahtumia kerran elämässä. Nautin suuresti.

Kaikkenaan pääsy takaisin teltalle ja pois kaupungista toi sen rauhan ja levon, jota niin sielu, kuin ruumiskin oli kaivannut jo jonkin aikaa. Juhannus toki oli varsin meluisa ja ympärillemme leiriytyi 17 muutakin telttakuntaa, mutta siitä huolimatta teltta, luonto, metsät ja meri antoivat mahdollisuuden laskea pulssia, hengittää rauhassa ja unohtaa arjen kiireet. Eräässä biologian kirjassa luetellaan luonnossa vietettyjen minuuttien ja tuntien positiivisia vaikutuksia ihmisen terveyteen. Asteikossa ei kutenkaan kerrottu viikon tai kahden yhtäjaksoisesta oleilusta vaan se loppui paljon aiemmin, lyhyempien ajanjaksojenn kohdilla. Mitäköhän siinä olisi viikon kohdalla lukenutkaan. 

Tätä kirjoittaessani on teltalle laskeutunut jo yö ja meille kymmenes telttayö tälle vuodelle. Useita öitä on vielä edessä ja uskoisin kesäkotimme jälleen kerran lunastavan lupauksensa tervehdyttävästä vaikutuksestaan.

Toukokuu ja tutut kiireet.

Viime blogikirjoituksestani on kulunut jo liki kuukausi. Suuri paloni ryhtyä bloggariksi koki tavallaan kolauksen, mutta annan sen itselleni anteeksi. Vaikka en olekkaan kirjoitellut, en ole jättänyt elämää elämättä. Tarkkaan ottaen elämässä on tapahtunut monin verroin enenmmän, kuin menneinä viikkoina, joista olen yrittänyt repiä jotakin kerrottavaa. Mennään kuukauden alkuun ja vappuun, joka osui harmillisesti keskelle viikkoa ja toi vain yhden vapaapäivän. Vapunpäivänä teimme varsin perinteisen reissun Järvenpään Rantapuistoon, jossa tapasimme tuttuja, kuuntelimme Eemelin puheen ja söimme kevään ensimmäiset kioskijäätelöt. Muuten emme vappua erityisesti juhlineetkaan. Poikkeavaa oli se, että olimme liikkeellä autolla, emmekä polkupyörillä. Marja ei edelleenkään pysty polkemaan.

Tästä alkoi sitten meille tunnusomaisempi ajankäyttö. Talven hiljaiselo päättyi ja kalenterin kahdeksas viikonpäivä tuli taas käyttöön. Heti vapun jälkeisenä lauantaina oli toisen lapsenlapsemme ristiäiset Elävän veden kappelissa. Pikkuneitiä kutsutaan täst´edes Astraksi. Sunnuntaina lähdimme Tammisaareen katsastamaan kesäkodillemme uutta pystytyspaikkaa, jonka sitten pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin. Uusi paikka tarvittiin siksi, että aiemmat kaksi paikkaa olivat olleet omilla tavoillaan rauhattomia. 2021-22 paikka oli aivan liian lähellä alueen ravintolaa sekä asuntoautojen ja -vaunujen vieraspaikkoja, joista lähtevä melu piti monesti hereillä pitkälle aamuyöhön. Näin tietysti vain viikonloppuisin. Kesän 2023 paikka oli jo hieman kauempana, mutta epäonnisesti kovin lähellä aluetta halkovaa polkua, eikä siinäkään saanut oikein omaa rauhaa. Jokainen ohikulkija näki suoraan sisälle telttaan. Nyt sitten päätimme asettua syvälle metsään pois muiden jaloista. Löytämämme kolo oli tosin hieman epätasainen ja vaatinee kevyttä tasoittamista, jotta teltan saa kireälle ja edes auttavasti vaateriin.

Työrintamalla alkoivat samaan aikaan kevään kiireet. Viimeiset kokeet, arvioinnit ja lukuisa joukko muita paperitöitä. Ylimääräistä aikaa ei enää ollut ja koitin nukkua aina, kun vain sain hetkenkin vapaata. Yöt olivat lyhyitä, joko ajan käytön tai oman kropan rauhattomuuden vuoksi.

Viikko ristiäisistä vietimme Järvenpää-päivää, eli kotikaupunkimme kotiseutupäivää. Ikävien sattumien summana ei pelimanneilla ollut tuolloin torikeikkaa, mutta saatoin sitten keskittyäkin kokonaan Altairin toiminnan esittelyyn. Ei tuo esittelykään helppoa ollut. Alun pitäen meidän piti pystyttää yhdistyksen upouusi 3X3 metrinen toriteltta keskelle kävelykatua, mutta siitä muodostui heti alkuunsa neljän hengen riippuliidin ja päätimme kasata sen pois. Samalla siirsimme pisteemme kadun reunaan, jossa se oli muutenkin paremmin yleisön saavutettavissa ja Aurinko mukavammin näkyvissä ja kaukoputkilla katseltavissa. Toritapahtuman jälkeen vietimme osan perheestä kanssa äitienpäivää, osan ollessa harmillisesti kipeänä. Nämä tosin kävivät sitten myöhemmin pullakahveilla.

Varsinaisena äitienpäivänä kävimme Marjan ja Jannen kanssa pystyttämässä teltan paikalle, jonka olimme viikkoa aiemmin katsastaneet. Kieroon ja vinksalleenhan se jäi, mutta aina ei voi voittaa. Tähänkin tottuu. 

Arkisten harrastusten puolella jatkoimme sekä tähtiharrastajien kerhoiltoja, että pelimanniyhtyeen treenejä. Viimeksimainitun osalta tosin vain pätkittäin soittajien omien menojen vaatiessa ihmisiä milloin minnekin. Kolmisin olisi vähän kökkö harjoitella. Altairin, eli tähtitieteellisen yhdistyksemme kanssa piipahdimme kuun alussa Kinnarin koulun harrastustapahtumassa ja aloimme kokoontua kerhoiltoihin tuntia aiemmin tekemään rakentelu- ja huoltohommia. Itse kerhoillathan ovat alkaneet tasan klo 19 niin kauan, kuin kukaan jaksaa muistaa.

Niin no. Viikko äiteinpäivästä oli vuorossa Walpurin tanssiaiset Piikkiössä. Turun seudun keskiaikayhdistys Unikankare järjesti kivan pienehkön tapahtuman, jonne hurautimme lauantai aamuna päivävisiitille. Minä keskityin valtaosan päivästä jousiammuntaan ja Marja seurusteluun ja uusien ystävien hankkimiseen. Toivottavasti hän antaa niistä jonkun minullekin. Päivän kruunasi illan pidot, jonne tapahtuman keittiöväki loihti aivan upeat syötävät. Tässä pitää mainita, että päivän kaikki ateriat olivat herkullisia. Erityisen tarjoiluista teki se, että kaikki ruokarajoitteet oli huomioitu kiitettävästi, laputettu selkeästi ja kirsikkana kakun päällä tarjoiltiin pidoissa osittain suoraan pöytään omalla pienellä tarjotimella. Laitamme tapahtuman kalenteriin ensi vuodeksikin.

Marjan upouudesta kaksivärisestä keskiaikapuvusta tunnuttiin pidettävän, joskin havaitsin itse tehneeni ompelussa useita virheitä, joita saan nyt ryhtyä korjailemaan. Luotan vanhaan sanontaan "työ tekijäänsä opettaa" tai "virheistä oppii". Aikaa on nyt heinäkuun alkuun. Samalla pitäisi tehdä itsellekin hieman kesäisempi vaate helteisiin tapahtumiin. Piikkiöstä ajelimme yötä myöten saareen ja teltalle. Matkalla väistelimme lukuisaa joukkoa metsäkauriita, joita alueella elelee nykyisin riessaksi asti.

Töissä päivät ja tunnit alkavat pikku hiljaa muuttua kesän odotukseksi. Maanantaina teimme ysien kanssa retken Eduskuntaan Helsingissä ja tiistaina alkoi kolmipäiväinen MOK-viikko (monialaiset oppimiskokonaisuudet). Meillä kaksi ensimmäistä päivää olivat liikuntapainotteisia ja heti tiistaina pelasimmekin pari tuntia mölkkyä Rantapuistossa. Sattuman satona kävimme oman luokan kanssa heti perään keilaamassa, joten voitte vain arvailla miltä oikeassa olkapäässä tuntuu. Niin. En ole urheilija.

Samaisena tiistaina kävimme pelimanniporukan kesken (kolme neljästä) katsomassa yhden soittajan tyttären ja minun entisen oppilaan tanssiesitystä, joka oli samalla hänen päättötyönsä taiteen perusopintojen tanssilinjalla. Esitys oli huikea ja sai minut uudelleen vakuuttuneeksi siitä, että pidän sittenkin nykytanssin seuraamisesta. Itsehän en tanssi lainkaan. 

Viikolla keräsimme kasaan myös loppuja kesätarvikkeita saareen vietäväksi ja tungimme niitä autoon, jonka pakkaamista pääsimme aloittamaan kunnolla vasta perjantaina Altairin varaston siivoustalkoiden jälkeen. Varasto oli kohdannut järvenpääläisittäin turhankin tutun ongelman. Ensin tulee kylmä ja vesi sisälle ja kun vedentulo saadaan tukittua, lakkaa tuulettuminen. Siivous tehtiin aivan viime hetkellä ja vain joitakin kankaisia tarvikkeita oli päässyt pilaantumaan. Putket, pakit ja muut laukut saatiin puhdistettua ja poimittua turvaan. 

Toukokuun viimeistä viikonloppua pääsimme viettämään edellisen tavoin keskiaikaharrastajien parissa. Nyt vuorossa oli Etelä-Haagan kirjaston järjestämä keskiaikajuhla. Kirjaston ja koulun ympäristöön oli kerääntynyt joukko alan harrastajia ja kauppiaita telttoineen. Oli kiva tavata tuttuja ja katsella näytöksiä. Iloksemme huomasimme taas kuinka paljon meillä on melko uusia tuttavia, kavereita ja ystäviä. Olemmehan olleet aarnimetsäläisiä vasta puolisen toista vuotta.

Nyt istun kesäkotimme pöydän ääressä kirjoittamassa sitä, mitä toukokuusta muistan. Paljon, paljon enemmänkin ennätti tapahtua, mutta pääosin meille niin arkisia juttuja, että ne tulevat ja menevät. Linnut laulavat, auki olevasta ovesta käy mereltä hento tuulenvire selkääni ja mietin tulevaa. Viikon kuluttua kouluvuosi on ohitse ja sanon haikeat hyvästi vaativimman erityisen tuen luokalle. Hyvästelen neljä ysiä matkalle kohti ammattia ja aikuisuutta ja ohjaan kasit toisen opettajan haltuun vielä vuodeksi. Kolme lukuvuotta näiden upeiden nuorten parissa ovat olleet yhdet hienoimmista työurallani. Olen saanut seurata ja olla mukana jokaisen kasvussa ja oppimisen poluilla. Nyt on heidän aika siirtyä eteenpäin. Itse jatkan syksyllä hyvin erilaisissa tehtävissä, joiden uskon olevan täynnä mielenkiintoisia seikkailuja niidenkin. Silloin vain paljon suuremman nuorisojoukon kanssa.

Onneksi muistot jää

Talvi tuli. Talvi meni. Ikävä takatalvi piti Suomea otteessaan koko alkuviikon niin, että vasta torstaina saattoi kesärenkain varustetulla autolla lähteä liikenteeseen. Alkuviikolla tuli sitten perehdyttyä Järvenpään joukkoliikenteen toimivuuteen ja toimihan se. Joskin päivät venyivät  molemmista päistä, yhteensä tunnin verran. Tämä yksinkertaisesti linja-autojen aikataulujen vuoksi. Pari kertaa olin sen verran ajoissa, että ensimmäinen saapunut auto oli hieman pidemmällä reitillä ja siksi enemmänkin kaukoliikenteen bussi. Mukavampi kaikin puolin. Takatalvi peruutti myös pelimanniyhtyeemme tiistaiset harjoitukset, kun pitkämatkalaisin soittajista oli niin sanotusti lumen vankina ja muillakin tekemistä lumen kanssa. Itse olin sen verran laiska, että ajattelin lumen katoavan itsekseen ja katosihan se, viimeisten kinosten sulaessa sunnuntaiksi pois. Vain satunnaisissa kasoissa oli enää tuota valkeaa ainetta.

Kulunut viikko on ollut muutoin kevään odotusta, vanhojen muistelua ja tulevasta kesästä haaveilua. Lumesta huolimatta valo on lisääntynyt ja kalenteri kertonut vapun olevan kohta käsillä. On siis pakko olla kevät ja kevään jälkeen tulee yleensä kesä. Tätä kevättä tai sen odotusta on kuitenkin himmentänyt rakkaan vanhan kouluni katoaminen maisemasta. Vanha yläasteeni ja sittemmin myös työpaikkani rakennus on ollut tyhjillään pienen tovin ja sitä ennen jo jonkin aikaa vain osittain käytössä. Sen purkaminen siunattiin talvella ja työt käynnistyivät kevättalven aikana ensin irtaimiston poistolla ja nyt myös itse rakennuksen purkamisella. Työt etenevät harkitun rauhallisesti mutta samalla tuskallisen hitaasti. Yksi kerrallaan vanhat luokkahuoneeni tulevat näkyviin seinien kadotessa niiden ympäriltä. Samalla luokkiin sijoittuneet muistot nousevat mieleen yksi kerrallaan. Ensin tuhoutuivat silloiset kieliluokat englanti edellä ja ruotsi perässä. Sitten tulivat vuoroon äidinkieli ja historia ja liikuntasalit menettivät päätynsä. Koko rakennuksen katolla seisoo Tähtikerho Järvenpään NOVAn vanha observatorio. Se samainen observatorio, jossa oma tähtiharrastukseni sai syksyllä 1981 alkunsa Se on kohta kaivurin kauhan kohteena ja pian poissa. Voin yhä kuulla pitkien teräsportaiden metallisen kuminan, kun rymistelimme ylös ja alas tornista. Tornin havaintotasanteen kolinan ja peltisen kupolin kirskunnan sekä luukun kumean pamahduksen, kun suljimme sen. Oman äänensä päästi myös luukun avaaminen, kun hakkasimme sitä kakkosnelosella auki. Joskus myös saranapuolelta. Siksi kai sen lukkopuolelle liimattiin maitotölkistä lappu; "Avataan tästä, Öppnas här!" Myös tornin haju oli omanlaisensa sekoitus sähkölaitteiden, rakennuspölyn ja vanhojen kirjojen tuoksua. Se ei ehkä ollut niin hyvä, mutta sitäkin kotoisampi ja siitä tiesi pimeässäkin olevansa kotona tornissa.  Kohta tuo kaikki on vain muistoja ja satunnaisia valokuvia albumeissa. Tornin kaukoputket ennätettiin onneksi evakuoida ja palvelevat nyt Altairin jäsenistöä.

Joudun pyristelemään irti vanhojen mustelusta ja hyppään suoraan suunnittelemaan kesää. Käymme kalentereita läpi ja havahdumme siihen, ettei tiedossa ole montaa vapaata viikonloppua. Edellisinä kesinä saimme vihdoin pidettyä telttaleirimme yhdellä paikalla ja tarpeen mukan reissasimme pienempien telttojen kanssa. Nyt päätimme aloittaa teltan kunnollisen varustamisen, joskin aivan kunnon varusteet meillä on ollut tähänkin asti. Itsehän olen tottunut hyvinkin askeettiseen leirielämään Snappertunan saarilla. Tulevana kesänä joudumme kuitenkin säätämään Marjan etätyön ja telttalun välillä ja rakentamaan hänelle etätyöpisteen myös tuonne telttaan. Se tietää kalusteita, jotka eivät ole ehkä niin perinteisiä telttatarvikkeita ja kun kerran innostuimme, niin uusiksi menivät myös patjat. Ison teltan, tai kesäkodin, kuten sitä kutsumme varustelun ohella kasaamme tarvikkeita uudehkon kotatelttamme tarpeiksi. Tänä kesänä olisi tarkotus pitää sitä matkassa ja hankkia kunnollinen sisäteltta ötököiden kiusaksi ja omaa mukavuuttamme parantamaan matalat retkisängyt. Kamiina on vuorossa sitten joskus.

Jokaisen leiritarvikkeen kohdalla pysähdyn miettimään mitä Isä sanoisi tästä. Hyväksyisikö vai pitäisikö turhana. Loppujen lopuksi hän oli se ihminen, joka kasvatti minusta teltailijan. Ei mökkiläistä tai karavaanaria vaan telttailijan. Isän ajatukset kulkevat yli 20 vuoden jälkeenkin mukana ja ovat merkittävä osa omaa ajatuksenjuoksuani. Me emme peri vain geenejä tai omaisuutta, vaan suuren määrän ajatuksia, maailmankuvaa, unelmia, tavoitteita ja tapoja tehdä asioita. Ehkä jonakin päivänä kiertelen taas rantoja keräämässä ajopuuta ja muuta meren tuomaa ja rakennan niistä leirin jonnekin piiloon muiden katseilta.