Onneksi muistot jää

Talvi tuli. Talvi meni. Ikävä takatalvi piti Suomea otteessaan koko alkuviikon niin, että vasta torstaina saattoi kesärenkain varustetulla autolla lähteä liikenteeseen. Alkuviikolla tuli sitten perehdyttyä Järvenpään joukkoliikenteen toimivuuteen ja toimihan se. Joskin päivät venyivät  molemmista päistä, yhteensä tunnin verran. Tämä yksinkertaisesti linja-autojen aikataulujen vuoksi. Pari kertaa olin sen verran ajoissa, että ensimmäinen saapunut auto oli hieman pidemmällä reitillä ja siksi enemmänkin kaukoliikenteen bussi. Mukavampi kaikin puolin. Takatalvi peruutti myös pelimanniyhtyeemme tiistaiset harjoitukset, kun pitkämatkalaisin soittajista oli niin sanotusti lumen vankina ja muillakin tekemistä lumen kanssa. Itse olin sen verran laiska, että ajattelin lumen katoavan itsekseen ja katosihan se, viimeisten kinosten sulaessa sunnuntaiksi pois. Vain satunnaisissa kasoissa oli enää tuota valkeaa ainetta.

Kulunut viikko on ollut muutoin kevään odotusta, vanhojen muistelua ja tulevasta kesästä haaveilua. Lumesta huolimatta valo on lisääntynyt ja kalenteri kertonut vapun olevan kohta käsillä. On siis pakko olla kevät ja kevään jälkeen tulee yleensä kesä. Tätä kevättä tai sen odotusta on kuitenkin himmentänyt rakkaan vanhan kouluni katoaminen maisemasta. Vanha yläasteeni ja sittemmin myös työpaikkani rakennus on ollut tyhjillään pienen tovin ja sitä ennen jo jonkin aikaa vain osittain käytössä. Sen purkaminen siunattiin talvella ja työt käynnistyivät kevättalven aikana ensin irtaimiston poistolla ja nyt myös itse rakennuksen purkamisella. Työt etenevät harkitun rauhallisesti mutta samalla tuskallisen hitaasti. Yksi kerrallaan vanhat luokkahuoneeni tulevat näkyviin seinien kadotessa niiden ympäriltä. Samalla luokkiin sijoittuneet muistot nousevat mieleen yksi kerrallaan. Ensin tuhoutuivat silloiset kieliluokat englanti edellä ja ruotsi perässä. Sitten tulivat vuoroon äidinkieli ja historia ja liikuntasalit menettivät päätynsä. Koko rakennuksen katolla seisoo Tähtikerho Järvenpään NOVAn vanha observatorio. Se samainen observatorio, jossa oma tähtiharrastukseni sai syksyllä 1981 alkunsa Se on kohta kaivurin kauhan kohteena ja pian poissa. Voin yhä kuulla pitkien teräsportaiden metallisen kuminan, kun rymistelimme ylös ja alas tornista. Tornin havaintotasanteen kolinan ja peltisen kupolin kirskunnan sekä luukun kumean pamahduksen, kun suljimme sen. Oman äänensä päästi myös luukun avaaminen, kun hakkasimme sitä kakkosnelosella auki. Joskus myös saranapuolelta. Siksi kai sen lukkopuolelle liimattiin maitotölkistä lappu; "Avataan tästä, Öppnas här!" Myös tornin haju oli omanlaisensa sekoitus sähkölaitteiden, rakennuspölyn ja vanhojen kirjojen tuoksua. Se ei ehkä ollut niin hyvä, mutta sitäkin kotoisampi ja siitä tiesi pimeässäkin olevansa kotona tornissa.  Kohta tuo kaikki on vain muistoja ja satunnaisia valokuvia albumeissa. Tornin kaukoputket ennätettiin onneksi evakuoida ja palvelevat nyt Altairin jäsenistöä.

Joudun pyristelemään irti vanhojen mustelusta ja hyppään suoraan suunnittelemaan kesää. Käymme kalentereita läpi ja havahdumme siihen, ettei tiedossa ole montaa vapaata viikonloppua. Edellisinä kesinä saimme vihdoin pidettyä telttaleirimme yhdellä paikalla ja tarpeen mukan reissasimme pienempien telttojen kanssa. Nyt päätimme aloittaa teltan kunnollisen varustamisen, joskin aivan kunnon varusteet meillä on ollut tähänkin asti. Itsehän olen tottunut hyvinkin askeettiseen leirielämään Snappertunan saarilla. Tulevana kesänä joudumme kuitenkin säätämään Marjan etätyön ja telttalun välillä ja rakentamaan hänelle etätyöpisteen myös tuonne telttaan. Se tietää kalusteita, jotka eivät ole ehkä niin perinteisiä telttatarvikkeita ja kun kerran innostuimme, niin uusiksi menivät myös patjat. Ison teltan, tai kesäkodin, kuten sitä kutsumme varustelun ohella kasaamme tarvikkeita uudehkon kotatelttamme tarpeiksi. Tänä kesänä olisi tarkotus pitää sitä matkassa ja hankkia kunnollinen sisäteltta ötököiden kiusaksi ja omaa mukavuuttamme parantamaan matalat retkisängyt. Kamiina on vuorossa sitten joskus.

Jokaisen leiritarvikkeen kohdalla pysähdyn miettimään mitä Isä sanoisi tästä. Hyväksyisikö vai pitäisikö turhana. Loppujen lopuksi hän oli se ihminen, joka kasvatti minusta teltailijan. Ei mökkiläistä tai karavaanaria vaan telttailijan. Isän ajatukset kulkevat yli 20 vuoden jälkeenkin mukana ja ovat merkittävä osa omaa ajatuksenjuoksuani. Me emme peri vain geenejä tai omaisuutta, vaan suuren määrän ajatuksia, maailmankuvaa, unelmia, tavoitteita ja tapoja tehdä asioita. Ehkä jonakin päivänä kiertelen taas rantoja keräämässä ajopuuta ja muuta meren tuomaa ja rakennan niistä leirin jonnekin piiloon muiden katseilta.