Aloitin itse oman sukututkimukseni vuonna 1985, ollessani vasta 17-vuotias. Käytössä oli silloin isän työpaikan kopiokone lomakkeiden kopiointiin, itsellä sähköinen kirjoituskone sekä käytetty mappi. Tutkimusta tein vierailemalla Kansallisarkistossa Helsingissä ja tutkimalla siellä niin mormonien mikrokortteja, kuin mikrofilmattuja kirkonkirjojakin. Lisäksi haastattelin vanhempia sukulaisia ja luin pitäjänhistoriikkeja sekä isäni aikanaan tekemiä hataria muistiinpanoja sukulaisuussuhteista. Saatuani aikanaan ajokortin siirryin vierailemaan myös eri pitäjien kirkkoherranvirastoissa. Sain silloin tutkia alkuperäisiä kirjoja. Se oli jännää.
Sukututkimuksen muuttuessa valtavirtaharrastukseksi sulkeutuivat arkistojen ovet ja tietoja sai vain tilaamalla ja maksamalla. Kiitos vain teille nousukkaille. Tuhositte tai ainakin vaikeutitte hyvää, tarkkaa tutkimusharrastusta. Vähitellen tietoja alkoi kuitenkin tihkua nettiin ja ensin Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokantaan. Päätin seurata aikaani ja kaivelin muiden lähteiden ohella sieltä vinkkejä esivanhempieni tekemisistä. Lopulta aukenivat myös skannatut kirkonkirjat kaiken kansan ulottuville. Saatoin taas edetä työssäni. Tähän rinnalle nousivat myös ns. sukututkimusohjelmien webbisivustot, joilla muut suvuistaan kiinnostuneet julkaisivat löytämiään henkilöitä. Aina silloin tällöin löysin omiakin esivanhempia näistä puista. Otin tavaksi uutta henkilöä tutkiessani aloittaa työn Googlella. Olisiko joku muu jo tutkimut samaa henkilöä tai löytyisikö henkilöstä muita viitteitä, jotka auttaisivat oikeaan suuntaan?
Saavutettiin taas uusi virstanpylväs, kun joukko sukututkijoita (oletan näiden olevan niitä samoja nousukkaita, joista mainitsin aiemmin) alkoi kritisoimaan nettilähteiden käyttöä tutkimuksessa. Niitä ei saisi käyttää olenkaan ja tietoja ei saisi ollenkaan julkaista netissä. Jokaisen pitäisi siis etsiä jokainen esivanhempansa alkuperäisistä arkistolähteistä ihan yksin ja pitää löydöt omana tietonaan tai julaista kirja. Niin siis rahan perässä juoksemista.
Minusta tällainen suhtautuminen kehittyvään tutkimusympäristöön on ala-arvoista ja omiaan kaventamaan aktiivisten harrastajien määrää. Nettilähteiden järjestelmällinen hylkääminen rajaa pois monta kullan arvoista tietolähdettä ja vinkkiä, sekä teettää aivan turhaa työtä alan harrastajilla.
Olen kaikissa harrastuksissani vain tyytyväinen, jos saan harrastusta edistäviä vinkkejä toisilta harrastajilta tai vaikka sitten netistä.
Järkevä ja vastuuntuntoinen sukututkija osaa kyllä arvioida lähdemateriaalin laadun, oli se sitten papin käsin kopioima rippikirja, mormoonin kirjoitama kortti, isoäidin muistelut, toisen tutkijan kirjoitama sukukirja tai nettisivut, käsin näpytelty sukututkimustietokanta tai sitten se saatanallinen, ylikansallinen sukututkimussivusto.
Kotiin ajaessani tiedän olevani oikealla tiellä, kun tienviitassa lukee Järvenpää, mutta sehän on vain jonkun asettama vinkki suunnasta.