Joulun alla

 Neljä päivää jouluaattoon, eikä vieläkään tunnu edes marraskuulta. Lumi on toki maassa ja huomenna on talvipäivän seisauskin, eli päivä lyhimmillään, mutta henkisesi elän vasta lokakuuta. Niin äkkiä on syksy mennyt tai luultavasti sumuiset aivoni eivät vain ole ymmärtäneet ajan kulkua ja lukematon määrä asioita on jäänyt tekemättä. Kiire tai laiskuus eivät ole olleet syynä, vaan tuon viheliäisen viruksen jälkioireet.

Kuluneella viikolla on kuitenkin tehty juuri niitä koulumaailman juttuja, mitä syyslukukauden viimeisinä päivinä tehdään. Arvioidaan, arvioidan, tarkastellaan lukemattomia papereita ja yritetään olla, kuin meneillään olisi se kaikkein tavallisin kouluviikko. No kaikki ymmärtävät, ettei se onnistu, koska kaikki tietävät kuinka monta aamua on aikaa joululomaan.

Kaikkien työhön ja kotiin littyvien jouluvalmisteluiden ohella ennätin osallistumaan kolmiin pikkujouluihinkn. Ensin juhlivat tähtiharrastajat, sitten meidän koulun henkilökunta ja viimeisenä meidän pelimanniporukka. Oikeastaan listan kärkeen kuuluisi myös meidän luokka, joka piti omat kekkerinsä, leivottuaan köksän lokassa ensin joulutortut ja piparit.

Nyt odotellaan joulurauhan laskeutumista ja muutamaa vähän hiljaisempaa päivää.

Siunattua joulua itse kullekkin.

Kesän lämmöstä talvimyrskyyn

 Paljon on virrannut vettä Vantaan joessa sen jälkeen, kun viimeksi kirjoittelin. Kesä meni ja syksykin ja nyt raivoaa ensimmäinen talvimyrsky. Mutta palataampa kesään.

Saimme siis teltan kunnialla pystyyn ja veneenkin uuteen satamaan. Veneen moottori kävi paikallisen osaajan käsittelyssä ja käy nyt ainakin kohtuullisesti. On todennäköistä, että sen kaasutinta ei ollut puhdistettu koko sen 31-vuotisen historian aikana. Vasta toinen puhdistuskerta sai sen aukeamaan. Ei siis ihme, että ei käynnistynyt. No. Yhtä kaikki pääsimme siis vesille ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja palauttelemaan veneilytaitoja. Tätä kirjoittaessani vene on kuitenkin jo telakalla ja tiukasti pressuihin käärittynä.

Telttailun osalta kesä kului mukavasti ja syyskuun viimeisenä viikonloppuna naksahti kalenteriin 30. telttayö. Näistä kolme taisi mennä vanhalla kupolilla Pohjanmaan-Kainuun-reissulla ja loput isolla teltalla. 

Minulle tämä huipennus oli ennätys sitten teinivuosien, mutta Marjalle ilmeisesti koko hänen elinaikanaan. Tämä ero johtuu siitä, että Marjan perheessä ei juuri harrastettu telttailua ja me käytännössä asuimme teltoissa koko kesäkauden. Näitä kesiä muistelen yhä haikeudella ja varmaan tulen muistelemaan koko lopun ikääni. Kaikkenaan kunnollinen telttakesä, jollaista olin toivonut niin monta vuotta oli paras kesäni vuosiin. Se pyyhki edellisen talven murheet taivaan tuuliin ja täytti mielen virkeällä energialla, jolla tulisin jaksamaan yli pitkän, pimeän talven.

Kesän ja alkusyksyn kuluessa teimme toki reissuja sekä museoihin, keskiaikatapahtumiin, että tähtiharrastajien kesäleirille. Ilmeisesti viimeksi mainitulta toin tuliaisina myös koronan, jonka jälkioireista olen kärsinyt sitten koko syksyn. Vasta hetki sitten havahdin ensimmäiseen päivään, jolloin en tuntenut oireita. Poissa ne tuskin on, mutta jospa hieman lievempinä. Palaan tähän ehkä myöhemmissä postauksissani.

Syksy tuli kuitenkin ja työt alkoivat ennalta tiedettyyn aikaan. Lähin työtiimi koki suuria muutoksia, mutta olen varsin tyytyväinen nykyiseen kokoonpanoon. Olen reilusti porukan vanhin, mutta on mukavaa tehdä töitä nuorekkaassa (oikeasti nuoressa) tiimissä. Nuorrun ehkä itsekin.

Muiden harrastusten parissa syksy toi lopulta todellisen yrityksen palata koronan jälkeiseen normaaliin. Itselleni se tarkoitti kuitenkin sitä, että aloin pyristellä irti joistakin luottamustehtävistä. Koronavuodet olivat opettaneet sen, että kaikkea aikaa ei tarvitse sitoa erilaisiin vastuutehtäviin. Joskus voi vain olla ja nauttia tai jopa jäädä kotiin ja nauttia elämästä.

Suurin muutos vuodessa ja erityisesti syksyssä oli kuitenkin se, että olen nyt Tuta. Ajatukset palaavat päivittäin tuohon pieneen miehen alkuun ja siihen kaikkeen, mitä voin hänen elämälle tarjota. 

Tarinareppu - Pienoisjunatreffit 2022

Kesän kynnyksellä

Takana on nyt kaksi koronakesää ja enemmän tai vähemmän outoa lomaa. Toisaalta takana on myös useampi vuosi kiertolaiselämää telttojen kanssa. Tai siis aina yhden, mutta reissusta toiseen vaihtuneen teltan kanssa. Uuden, ison teltanhan hankimme ensimmäisenä koronakeväänä 2020.

Nyt alkaneena kesänä on tarkoitus keskittyä pidempiaikaiseen oleiluun ja majoittumiseen teltalla ja varasimme tätä varten kausipaikan mukavalta alueelta, jossa kävimme viime kesänä ottamassa muutaman yön tyypit ja ihastuimme paikkaan. Onneksemme saimme alueen laiturista myös veneelle uuden paikan. Venehän on oikeastaan paluumuuttaja. Sillä oli alueella paikka vuodesta 1987 vuoteen 2003, jolloin se oli isäni hallussa ja vietti viimeiset vuodet jopa samassa laiturissa, kuin nyt taas. Veneen siirto vanhasta paikasta olikin oma lukunsa. Emme laskeneet sitä vesille parina edelliskesänä ja sitä ennenkin käytimme sitä kovin vähän. Se siis on kevyesti rapiolla ja perämoottorin kunnosta emme tienneet oikein mitään. Paatti oli kuitenkin laskettava vesille, koska olimme irtisanoneet tuon vanhan laituri- ja satamapaikan. Kaikkien epävarmustekijöiden edessä lainasimme tuttavaltamme sähkömootorin ja lähdimme ajamaan heti vesillelaskun jälkeen. Arvio oli, että hissukseen ajamalla sähkö riittäisi kymmenen kilometrin ajoon. Näin ei tietenkään käynyt, vaan yltynyt takalaitainen tuuli vaati ylimääräistä tehoa ohjaamiseen ja kone sanoi stop vain muutaman sadan metrin päässä määränpäästä. Onneksi veneessä on myös airot, joten pääsin verestämään tuotakin taitoa. Operaatio opetti sen, että luotan edelleen bensiiniin.

Nyt, toukokuun lopulla kävimme päiväseltään viemässä loppuja veneen varusteita ja tuon peräprutkunkin. Kuten arvata saattaa, vaatii konekin hellää hoivaa. Samalla käynnillä tutustuimme lisää alueeseen ja kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun alueesta, sen ihmisistä, palveluista ja tavoista. Tulimme entistä vakuuttuneemiksi siitä, että olemme asettumassa aloillemme juuri oikeassa paikassa. Isänikin haaveili pystyttävänsä teltan tuonne, mutta ei sitä koskaan sitten tehnyt. Tämä kesä näyttää, onko paikka lähellekkään yhtä auvoisa, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni telttakesät Snappertuunan ulkosaarilla.    

Musiikkia, rukari ja pyykkipojat

Mitä musiikillista saa aikaiseksi vanhalla talttapäisellä ruuvimeisselillä ja kolmella puisella pyykkipojalla?

Vaikka mitkään näistä eivät oikeastaan ole musiikin tekemiseen tarkoitettuja välineitä, on pyykkipojilla erityinen merkitys ulkona pidetyissä esityksissä. Joskus sisälläkin. Niillä nimittäin kiinnitetään nuottipaperit kansion reunoihin niin, ettei tuuli pääse riepottelemaan papereita. Nyt ei tosin ollut kyse tästä, vaikka samaiset pyykkipojat olivatkin palvelleet konserttikäytössä. Kunnia niille siitä. Nyt niitä tarvittiin tukemaan harmoonin paisuttimen luukkuja auki pienen huollon aikana. Itse huoltoon tarvitsin sitten tuota vuosikymmenten ikäistä talttapäämeisseliä. Meisselillä sain kevyesti kopautettua toisen äänikerran ala-essän lehdykkää juuri sen verran, että kiusallinen, tosiasiassa hermoja raastanut särinä loppui. Nyt harmooni soi koko äänialaltaan kauniisti, ilman turhia soraääniä, kiitos näiden yksinkertaisten välineiden. 

Revontulipuuroa

Tarkoitus oli hyvä ja ensimmäiset varoitukset kuultuani vedin toppahousut jalkaan, talvitakin niskaan, pipon päähän ja rukkaset kouraan. Järkkärin ja jalustan olalle. Kännykän taskuun ja 50-lukuisen tripodin kouraan ja suuntasin jalkapatikassa läheiselle (n. 1km) sillalle kuvaamaan. Päästyäni perille oli taivaalla enää himmeää, vihertävää puuroa. Ei hätää. Järkkäri kyllä kaivaa siitäkin jotain esiin. Niin olisi, mutta täysi akku piiputti heti kolmannen kuvan jälkeen ja automatiikka pysähtyi, eikä laukaisukaan toiminut. Kaikki paukut siis kännykkään. Tusina enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia laukaisuja siihen suuntaan, jossa vähän näkyi vihreää. Ei. Kännykkä ei tarjonnut maailmankaikkeutta hopeavadilla. Ei edes revontulia. Reposkuvien pienen muokkauksen jälkeen jäljellä oli suttuisia, vihertäviä läikkiä. Niitä nyt sitten tarjoilen.