Syksyn pikakelaus

 On marraskuun loppu. Tiistaipäivän ilta ja tänään oli meidän kihlajaispäivä. Tai siis oli 36 vuotta sitten. Silloin oli tavanomainen lauantai, eikä talvesta vielä tietoakaan toisin, kuin nyt, jolloin on kymmenisen senttiä pakkaslunta ja lisää tiedossa. Onko kohta siis jo talvi? Terminen talvi on kai jo alkanut tai ainakin alkamassa aivan näillä näpeillä. Ollakseni rehellinen olisin halunnut syksyn vielä jatkuvan ja haaveilin jopa täysin lumettomasta talvesta, jollainen oli viimeksi ensimmäisenä koronavuonna 2020. Tämä syksy on lisäksi hujahtanut aivan liian nopeasti. Vasta oli syyskuun alku ja kuukauden kuluttua joulun pyhät ovat ohitse. Muutaman viikon flunssa on tietysti voinut vaikuttaa asiaan, mutta pääosin uskon syyn olevan jossakin aivan muualla. En vain tiedä missä.

Koulua on jäljellä himpun vajaa neljä viikkoa ja viimeiset kokeet laitoin kalenteriin tänään. Päätin kysyä vain keskeisimmät asiat ja muutamasta suusta pihahti helpotuksen huokaus. Mitä suotta kiusaamaan nippelitiedolla, kun perusasiat ovat ne tärkeät. Syyslukukausi on muutoinkin mennyt kivasti. Minulla on nyt mukava pieni luokka ja työ heidän parissa on antoisaa. Uskoaskseni olen mennyt lähes jokaisena päivänä toihin hyvillä mielin. Iso osa on myös lähimmillä työtovereillani sekä lasten huoltajilla, joiden kanssa syksy on sujunut samaan hiileen puhallellen. Joskus vain ympärilleen saa hyviä ihmisiä. Heistä saa olla kiitollinen.

Vapaa-ajan puolella totuttelen yhä pandemian jälkeiseen elämään ja ihmettelen, miten olen saanut joskus ajan riittämään tähän kaikkeen. Teinkin määrätietoisen päätöksen ja luovun sellaisista aktiviteeteista, joista en saa korvaukseksi riittävästi hyvää mieltä. Ensimmäisenä luovuin hallituspaikasta yhdistyksessä, jonka toiminta sai hampaani kiristymään tuon tuostakin. Yhdistyksiin taitaa päteä sama, kuin ihmisiin; pysy etäällä niistä, jotka syövät energiaasi. Toisaalla tosin olen atanut pikkusormeni sille tunnetulle sarvipäälle ja tunnun uppoavan yhä syvemmälle sekalaiseen toimintaan. Järjestön hallinnollisiin hommin en tosin ole, enkä toivoakseni tulekaan ryhtymään. On mukava ajatella, että jossakin lajissa voi olla puhtaasti riviharrastaja ja nautiskella näin toiminnasta. Aika näyttää miten käy ja ainahan voin keskittyä Tutan rooliin.

Kevyempää elämää.

Vuoden vaihtumisesta on kohtapuoleen kaksi viikkoa ja elämä alkaa asettua arkisiin uomiinsa. Ei sillä, että en tätä olisi odottanut tai toivonut loman ja arjen epämääräisyyden jatkuvan. Lienee kuitenkin hyvä, että päiviin tulee tasainen rytmi ja yötkin kuluvat nukkuen sähköisten härpäkkeiden käyttelyn sijasta.

Kulunut vuosi oli monelta kantilta hyvä, vaikkakin sisälsi monia yksittäisiä ikäviä asioita. Ei kutenkaan mennä tarkemmin näihin, vaan mietitään ympäröivän yhteiskunnan muutosta. Tai ehkäpä tämän keski-ikäisen äijän muutosta. Ajatustavavan muutosta. Jossakin vaiheessa kesää havahduin siihien, että en jaksa. En jaksa ihmisiä ja asioita, jotka tuottavat harmia tai ikävyyksiä tai kuluttavat muuten vältavat määrät energiaa. Miksi käyttäsin aikaani ja energiaani johonkin, mistä en saa mitään positiivista takaisin tai mistä en edes pitäisi. Syksyn ajan asioita pyöriteltyäni ja pitkittyneiden koronaoireiden vuoksi monta asiaa sivuun jätettyäni sain ahaa-elämyksen. Ahaa-elämyksen, joka olisi pitänyt tulla jo vuosia sitten. Voin aivan hyvin unohtaa, jättää sivuun ja huomiotta, työntää pois elinpiiristäni ja siirtää unohdettujen asioiden historian kirjoihin kaiken, aivan kaiken haluamani.  Ö-mappi kutsuu.

Edellä mainitut asiat koskenevat niin ihmisiä, kuin tapahtumia, paikkoja ja fyysisiä esineitäkin. Tuntui helpottavalta siirtää raskaat asiat syrjään. On kuin olisi kävellyt kohti valoa, mustien varjojen haihtuessa sivuilla ja takanani. Mieli alkoi tuntua kevyeltä ja seesteiseltä. Rakkaat ja myönteiset asiat tuntuivat taas hyvältä. On, kuin mereltä olsi tullut tuulahdus raikasta, viileää ilmaa.