600:n vuoden jetlag

Se tunne, kun ajat autolla tuiki tavallista maantietä ja tunnet samalla, ettei sinun pitäisi olla täällä ja tässä ajassa laisinkaan. Olet jossakin vieraassa tulevaisuudessa, jossa ihmiset liikkuvat itsekseen kulkevilla vaunuillaan, tiet ja kadut ovat leveitä ja päällystetty jollakin oudon tasaisella mustalla aineella. Kaupunki, jonka läpi matkaamme on täynnä toinen toistaan suurempia linnoja ja torneja. Nelikulmaisia torneja, joissa ikkuna-aukot yltävät maahan asti. Outoa ja pelottavaa. Kaduilla ja kujilla on kaikilla omat nimensä, jotka on hakattu laattoihin seisomaan risteyksiin. Erilaiset sanat ja numerot värittävät teiden pientareita ja vaunuihin kuuluu vain hurinaa ja suhinaa, mutta ei ihmisten, eläintein tai metsän ääntä.

Mietin mitä vain syödä, miten nukun ja kenelle uskallan puhua? Mikä kaikki on vaarallista ja mihin voin luottaa? Olo on orpo ja yksinäinen. Tyhjä. Tunnettu maailma on jäänyt taaksemme. Meidän on pakko löytää täältä majapaikka ja turva, johon käpertyä piiloon.  

Olimme palaamassa lyhyeltä, kolmen päivän visiitiltä Suomen keskiaikaseuran kesäleiriltä, Nuijasodasta. Leiri itsessään kesti 10 päivää, joten oma aikahyppymme jäi suhteellisen lyhyeksi. Silti tuona aikana mieli siirtyi ajassa taakse ja vieraan maailman asiat alkoivat kadota ajatuksista. Siirtyminen keskiaikaan sujuu usein hyvinkin helposti. Jo pelkkä pukeutuminen luo itselle tunteen ajassa siirtymisestä ja tämän jälkeen tuoksut, maut ja äänet vahvistavat tunnetta. Kun kaikki ihmiset ympärilläsi tuntevat ja toimivat samoin sekä muuttavat puheensakin tähän tuttuun aikaan, vieraan maailman asiat häipyvät näkyvistä ja maisemaankin ilmaantuu keskiaikaisia rakenteita on, kuin kotiin palaisi. Aikaan, jossa huolet olivat toisia, maisemat lähellä, asiat tuttuja ja turvallisia. Elämä yksinkertaisen selkeää. Toisin on sitten tulevaisuuteen paluun laita. Ottaa pitkän tovin, että muistaa kaikki tekniset jutut, kiellot ja rajoitukset sekä ymmärtää liikennettä ja yhteiskunnan toimintaa.

600 vuotta on aikamoinen aikahyppy kumpaankin suuntaan, mutta menneeseen, tunnettuun maailmaan se onnistuu, kuin Merlinin sauvaa heilauttamalla.

Kaksi puhetta Halsualla

 "Hyvät ystävät." aloitin puheeni Halsuan Käpyhovissa lauantaina 6.7.2024. 

Oli onni ja kunnia toivottaa kaikki tervetulleiksi Helsingin Halsualaset ry:n 60-vuotisjuhlaan ja Juhla-Vehtarin julkaisutilaisuuteen. 

Silloin vietettiin Eino Leinon päivää. Päivä oli mitä sopivin yhdistyksen juhlalehden julkaisuun. Ei siksi, että Leino oli runoilija ja kirjailija ja taisipa olla näytelmäkriitikkokin. Hän oli myös sanomalehtimies, toimittaja ja suomalaisuusmies. Helsingin Halsualaiset ry ja sen Vehtari-lehti edustavat ja ovat edustaneet omalla tavallaan suomalaisuutta ja sitä kulttuuria, jota Leino oli aikanaan nostamassa esiin ja me nyt ylläpitämässä. 

Monesti, kun kerron kuuluvani Helsingin Halsualaisiin kysytään minulta, että miksi. Oletko Halsualta? Ja lyhyen selostuksen jälkeen tiedustellaan mitä halsualaisuus on Helsingissä, satojen kilometrien päässä keskiseltä Pohjanmaalta. Vertaan mielelläni tilannetta Amerikan suomalaisiin, jotka muistelevat omaa tai esivanhempien maata. Kaikkea Suomeen tai suomalaisuuteen kuuluvaa ei voi toisintaa Amerikassa, mutta siitä voidaan nostaa esiin tärkeimpiä seikkoja. Niitä, jotka tekevät suomalaisista juurista niin hienot ja arvostettavat. Niitä, jotka tekevät vielä neljännenkin polven amerikkalaisista suomalaisia. Samoin on halsualaisuuden kanssa. Emme elä sitä todellisuutta, joka Halsualla vallitsee nyt tai isovanhempiemme aikaan. Mekin nostamme esille muutamia keskeisiä seikkoja. Niitä, jotka olemme perineet halsualaisilta vanhemmiltamme. Minä isältäni.

Pidin puhetta Halsuan raviradan, Käpylän reunalla. Radan keskellä on aina ollut pesäpallokenttä ja vierellä tanssilava. Nämä kolme edustavatkin hyvin halsualaisuuden ytimiä, hevosia, pesäpalloa ja musiikkia. Näistä musiikki on kannatellut minunkin elämääni. On vielä yksi seikka, joka ei suoraan näy, eikä sitä voi mennä turistina tuijottamaan, mutta sen voi aistia. Nähdä ja kuulla, kun kohdalle osuu. Se on talkoohenki. Henki, jolla Suomea on aikanaan raivattu ja rakennettu ja joka on monin paikoin täysin kadonnutta kansanperinnettä. Halsualla se on kuitenkin voimissaan ja kuvaa hyvin myös sitä henkeä, joka tekee halsualaisuudesta ja halsualaisista juurista omanlaisensa. Talkoohenki näkyy myös juuri julkaistussa Juhla-Vehtarissa. 

Aluksi yhdistykselle puuhattiin kirjamuotoista historiikkia, mutta erinäisten, yksittäisistä ihmisistä johtumattomien seikkojen vuoksi hanke kariutui. Niinpä pari aktiivista ja ahkeraa jäsentä heittivät ilmoille ajatuksen juhlalehdestä. Ja kun halsualaiset saavat vihiä jostakin, jota tehdään talkoilla on soppa valmis. Kirjoittajia oli tuota pikaa enemmän, kuin kohtuudella mahtui. Vain muutamassa kuukaudessa ideasta oli lehti jo taitossa ja painossa. Sitä on talkoohenki.

Saatoin puheenjohtajana vain kiitellä kaikkia kirjoittajia ja muuten lehden tekoon osallistuneita.

Sunnuntaiaamuna oli edessä Helsingin halsualaisten kirkkopyhä ja messu Halsuan kirkossa. Messun jälkeen seurakunta tarjosi kaikille lounaan. Kirkkopyhään liittyen oli seurakuntatalolla myös oma juhlansa. Juhlassa saimme kuulla useita puheita, runoja sekä Tertut-yhtyeen esittämänä paikallista pelimannimusiikkia. Viimeisenä Oton Lokakuun polkan, jota voinee verrata rock-puolen Paranoidiin. Kaikki sen tietää, mutta harva osaa kunnolla. Tertut osaavat.

Itse pääsin taas puheenjohtajana pitämään avauspuheen. Olikin ensimmäinen kerta, kun puhuin tilaisuudessa, joka painottuu uskoon ja kristillisyyteen. Olimme juuri saaneet osallistua messuun niin monen meistä kotikirkossa. Toisten meistä isien ja äitien kotikirkossa. Niin, kuin yhdistyksemme luo siltoja kotiseudun ja muualle muuttaneiden välille voi kirkkokin luoda siltoja. Oma uskonnollinen siltani Halsualle on vahva. Vaikka äitini oli uskonnollinen ihminen hänkin, toi isäni meille Halsualta sen evankelisen perustan, jolle oma uskoni on rakentunut. Yksinkertaiselle uskolle armosta ja pelastuksesta. 

Meillä uskonnon ja Kristillisen uskon näkyvin harjoittaminen on tapahtunut aina musiikin välityksellä ja moni läheisimmistä sävelmistäni onkin hengellisiä. Ja niin, kuin taitaa halsualainen tapa olla, ettei uskonnosta paljon huudella, vaan pidetään se piilossa omassa sydämessä on se minunkin tapa. Oli Isän tapa ja siitä kertonee yksi rakkaimmista lauluistanikin. 

Palatakseni siltoihin, loi kirkkopyhän messu itselleni sillan isäni ja oman lapsuuden kirkkoni välille. Onhan Halsuan kirkko isäni lapsuuden kirkko, jonka hän jätti Halsualta muuton vuoksi 12-vuotiaana taakseen. Minäkin jätin oman lapsuuden kirkon taakseni 12 vuotiaana, niin ikään perheen muuton vuoksi. Nyt osallistuin messuun isäni lapsuuden kirkossa, jossa saarnasi oman lapsuuden kirkkoni, Helsingin Paavalin nykyinen, halsualaissyntyinen kirkkoherra Kari Kanala. Muut eivät sitä voineet nähdä, mutta mielessäni nämä kaksi kirkkoa olivat hetken aikaa yksi ja sama kirkko.

Päätin puheeni lainaten kertosäettä siitä minulle rakkaasta laulusta, Kari Tikan Armolaulusta.

"Sillä armosta olemme pelastetut. 

Emme tekojemme kautta ettei kukaan kerskaisi. 

Se on Jumalan suuri lahja. 

Aamen."

Matkailua keskiajassa ja esi-isien mailla

Kirjoitin edellistä tekstiäni myöhään sunnuntai-iltana ja tuosta on kulunut kohta kaksi viikkoa. Maanantaina lähdimme kotiin ja itse aloin valmistella reissua Turun keskiaikatapahtumaan. Oli vähän ommeltavaa ja paljon suunniteltavaa. Lähtisimme liikkeelle varhain perjantaiaamuna ja ajaisimme lauantaina vielä yöksi saareen. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Maanantaiaamun koittaessa teltallamme oli ilmassa hienoista jännitystä. Toimisiko yhteydet ja ennen kaikkea riittäisikö sähkö? Marja aloitteli elämänsä ensimmäistä etätyöpäivää saaressa ja teltalla. Alun haparoinnin jälkeen paneelista alkoi virrata sähköä myös Marjan läppäriin ja kohta työ sujui, kun arkena muutenkin. Vain toisen näytön puuttuminen vaati hieman sopeutumista ja koneen viereen kynän ja vihkon korvaamaan Windowsin Notepadia. Marjan lopetellessa iltapäivällä töitään minä pakkasin tavaroita, jotka sitten nostelimme yhdessä autoon. Söimme vielä päivällisen ja suuntasimme kotiin.

Kolmen kotipäivän jälkeen oli edessä Keskiaikainen Turku -tapahtuma. Toki kotipäivät tiesivät Marjalle kolmea työpäivää omassa toimistossaan ja minulle edellisen reissun tavaroiden huoltamista. Käytännössä pyykin pesemistä. Puolet tiistaipäivästä vietin suunnitellusti terveyskeskuksessa, johon olin buukannut labrakokeet ja pari muuta sairaanhoitajan tapaamista. Kaikki tarvittavat ja vaaditut tutkimukset tuli hoidettua yhdellä kertaa. Viimeistelin viikon kuluessa myös sittemmin täysin epäonnistuneeksi osoittautuneen pellavaisen tunikani. Sen puran joskus alkutekijöihinsä ja teen aineksista jotakin muuta.

Turkuun siis lähdettiin perjantaiaamuna, Marjan otettua tuohon yhden lomapäivän tai en oikeastaan tiedä oliko tuo lomaa vai saldovapaata. Ihan sama minulle. 

Kotoa lähdimme periodivaatteet valmiiksi yllä ja jälleen kerran päädyimme huomion kohteeksi. Nyt bensamittarilla, jossa naapuritankilla ollut nainen pyyteli ensin anteeksi ja halusi sitten kertoa kuinka ihanat asut meillä oli yllämme. Tuo jaksoi hymyilyttää pitkälle. Kiitos hänelle.

Parin tunnin ajon jälkeen pysäköimme auton hotellin parkkiin ja lähdimme tallustelemaan läpi Turun, kaupungin vanhalle suurtorille. Edellisistä vuosista poiketen ei markkinakojuja näkynytkään jokivarressa, vaan kaikki olivat tiivisti torilla ja viereisessä puistossa. Kojut oli nopeasti käyty läpi ja havaittu, että rahat säästyvät johonkin muuhun, joka käytännössä tarkoitti syömistä ja juomista. Lopun päivää kiertelimme alueella tuttujen kanssa jutellen, kojuja vielä katsellen ja muutamia musiikkiesityksiä kuunnellen. Ja tietysti ruokaa ja juomaa etsien. Varsinkin juotava teki kauppansa lämpötilan huidellessa kolmen kympin kieppeillä ja jossakin tyynessä, aurinkoisessa nurkassa ehkä ylikin.

Iltaa istuimme kahden tuttavapariskunnan kanssa ja hotellille ennätimme vain muutamaa minuuttia ennen sateen alkamista. Sadetta jatkuikin sitten aamupuolelle yötä ja lauantai aukeni mukavan raikkaana ja selkeästi edellistä päivää viileämpänä. Myös tuuli oli virinnyt ja se teki olotilasta vieläkin paremman. Lauantain suunnitelmaan kuului yhden esitelmän ja usean musiikki ja tansiesityksen seuraaminen ja näin myös tapahtui. Esitelmä tai oikeastaan esittely koski Abo Vetus -museoon tehtyjä Turun suurtorin ja Aurajoen sillan keskiaikaisen ulkoasun mukaisia pienoismalleja. Ovat näkemisen arvoisia. Tehty perinteisellä tavalla käsin veistämällä 3D-printtauksen sijaan. Musiikillinen anti tuli käytyä läpi ja kaikki tapahtumassa esiintyät artistit ja yhtyeet kuultua. Oli siis aika lähteä paluumatkalle. Taktisesti pukeuduimme lauantaina ns. mundiksiin eli nykyaikaisiin vaatteisiin, jotka päällä on ehkä hieman mukavampi matkustaa autolla. Ja ei. Emme menneetkään saareen, vaan suoraan kotiin ja päätös oli järkevä. Kahden päivän tallustelut helteisellä mukulakivetyksellä veivät veronsa ja olimme kumpikin aivan puhki. Varsinkin jaloistamme. Sunnuntain lepo tuli tarpeeseen.

Marjalle maanantai tarkoitti taas työviikon alkua mutta minulle aikataulutettuja menoja. Ensiksi auto korjaamolle lyhyttä hitsisaumaa varten. Edellisviikon katsastus oli mennyt muuten kunnialla läpi, mutta pakoputken taaimmainen kannatin katkesi harmittavasti paria päivää ennen h-hetkeä ja se oli korjattava. Nyt siis voisi sanoa auton olevan katsastettu ja kunnossa. Ikäisekseen yllättävänkin hyvässä kunnossa. Lyhyt piipahdus kotiin ja auton nokka kohti Hyvinkäätä, jossa sijaitsee yksi lähiseudun parhaista kangaskaupoista. Lisää pellavaa ja satiinia varastoon. Sinänsä hauska sattuma, että myymälässä oli kanssani kolme muutakin asiakasta. Heillä listalla oli pellavaa ja villaa. Arvata saattaa, että me kaikki olimme historian elävöittäjiä. Asiakkaista siis neljä neljästä ja kaikki hankkimassa kankaita juuri periodivaatteisiin. Pitääpä katsella tulevissa tapahtumissa, josko tapaisin heidät uudelleen.

Viikko jatkui siis töiden ja käsitöiden merkeissä, kunnes perjantaina olisi lähtö Pohjanmaalle. Päivien kuluessa havaitsin olevani varsin uupunut ja päätinkin, että loppu loma otetaan rauhallisemmin ja keskitytään rentoutumiseen. Muutamia sovittuja menoja toki olisi, mutta karsisimme kaiken ei niin pakollisen. Joka tapauksessa nyt lähdettäisiin yhdelle reissulle. Minä pakkasin tavarat ja nostelin ne autoon sillä aikaa, kun Marja teki vielä viimeiset työtunnit ja sulki koneen. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä Kokkolan suuntaan ja Veteliin, jossa majapaikkamme sijaitsisi. 

Nyt on varhainen lauantai aamu ja katselen Halsuanjoen ylitse Sillanpään kylää, jossa esivanhempani asuivat koko 1800-luvun. En tarkkaan tiedä missä kohdin, mutta voin kuvitella, että molemmat Matit ja nuori Hjalmarikin ovat käyskennelleet täällä jokivarressa ja illan laskeutuessa katselleet samanlaisen usvan nousua joelle ja läheisille pelloille, kuten minäkin viime yönä.

Halsualle, jonne Salot täältä muuttivat ja jossa isäni ja isoisäni syntyivät lähdemme tuota pikaa. Siellä alkaa Helsingin Halusualaiset ry:n 60-vuotisjuhlinta ja minulla on kunnia ja velvollisuus avata tuo ensimmäinen tilaisuus. Mutta siistä sitten seuraavalla kerralla lisää.