149 hyvää vuotta

Mitä olen oppinut tämän kostean nihkeäksi muuttuneen vuoden ja kesän aikana?

Vihaan Sibeliusta.

En musiikkia, mutta kaikkea muuta. Sitä käsittämätöntä henkilöpalvontaa, joka on muuttunut yhdeksi ylilyönniksi. Menitpä minne tahansa, keski-suomalaiseen kulttuurikohteeseen tai satakuntalaiselle huoltoasemalle, tuijottaa sinua hyllynreunassa Sibelius: kassi, kortti, paita jne. Usein jopa tämä afrikkalaiselta näyttävä mustakasvoinen karikatyyri, joka seisoo myös kadunpesuauton puskurissa. Tilannetta tasoittavat onneksi samoissa telineissä roikkuvat anttituiskut, peltiset jäljitelmätaulut ja muoviset uimalelut.

Kotopuolessa ei tapahdu juuri mitään, jos nimittäjänä ei ole tuo ikuisesti tuusulalaiseksi jäänyt tuliliemen ja tupakan ystävä, upea malli nuorisollemme. Kaiken kukkuraksi yksi Järvenpään rautatieseisakkeista nimettiin tuon hiipparin kotitalon mukaan. Voi niitä raukkoja, jotka menettivät oman kaupunginosansa, yhden kaupungin vanhoista alueista nimeä kantaneen seisakkeen tälle yksittäiselle talolle. Pienenä lohtuna tiedän, että tätä vuotta on jäljellä vain runsaat viisi kuukautta ja kaikki on pian ohi. Jos on. Osa jäljistä näkyy vielä pitkään ympäristössämme.

Olisi kohtuullista, jos voisimme jatkossa nousta kaupunkimme keskustasta junaan Myllyn-asemalta. Onhan nyt jo purettu mylly näytellyt voimakasta roolia Järvenpään kekityksessä ja muuttumisessa takapajuisesta maalaispitäjästä teollisuuden, kaupan ja palveluiden keskittymäksi.

En minä Sibeliusta, mutta liika on liikaa.